SAVISEUDUN PIENI PÄÄKAUPUNKI



Kun perheemme muutti Kuopiosta Loimaalle, olin vasta viisivuotias. Luulinkin ensin, että Loimaa oli se suuri pappilarakennus, jonne menimme ensi töiksemme ilmoittautumaan, sillä isänihän astui seurakunnan kanttorinvirkaan.

Loimaa oli silloin kauppala ja se näytti suunnilleen siltä, kuin alla olevassa kuvassa. Keskustaa hallitsi tori urheilu- ja pesäpallokenttineen. Turku - Tamperetie ylitti joen silloin vielä uudehkoa siltaa pitkin ja talot olivat ryhmittyneet Satakunnantien varrelle, sekä torin reunustoille. Yhteiskoulu oli kylläkin jo silloin saanut laajennusosansa (laajennus 1935) ja sairaala lähes nykyisen (1970-luvun) fasaadinsa, toisin kuin tuossa kuvassa. Rautatieasema, varsinainen kauppalan elämän hermokeskus, jää kuvan ulkopuolelle. Sen ympärillä oli teollisuutta ja asutusta. Muuten maisemaa hallitsivat vielä pellot, sekä peltoja reunustavat metsät. Pelloilla saattoi olla heiniä seipäillä, kuten kuvassakin on. Yhteiskoulun takana näkyvä Sikoniitty, tuleva kotikontumme, on kuvassa vielä asuttamaton. Loimaa oli vielä hyvin luonnonläheinen paikka.

Vanhaa Loimaata esittelevät kuvat ovat Valokuvausliike Veikko Hulkon ottamia. Lunastin kuvat 80-luvulla hänen lopettaessaan liikettään.

Yleiskuva Loimaasta 30-luvulta

1950-luvun Loimaa näytti asuinpaikkamme, Sikoniityn suunnalta katsoen tällaiselta (alla). Vasemmassa alakulmassa näkyy pätkä Huvilakatua ja sen omakotitaloista viimeisin on numero 29, jossa perheemme asui suurimman osan Loimaalla oloajastamme. Risteyksen ja talomme välissä ei vielä ole sinne myöhemmin rakennettua vähittäiskauppaliikettä. Kuvaa hallitsee sairaalarakennus 50-luvun asussaan. Talomme keittiön ikkunasta näkyi paitsi sairaala, vielä viljelykäytössä oleva ns. Kupin pelto. Sairaalan takana on uusi kansakoulurakennus, jossa kävin kolmannen ja neljännen luokkani. Kuvan yläreunassa näkyy Loimijoki ja sen rannalla Vesikosken kansakoulu, ystäviemme Rainteiden opettajaperheen työ- ja asuinpaikka.

Lentokuva Sikoniityn suunnalta 1950-luvun puolivälistä



Alla olevassa pakkasenhuuruisessa kuvassa esittäytyy Loimaa sellaisena, kuin itsekin sen koin 11-vuotiaan pojan silmin. Luistelukenttä oli tärkeä vapaa-ajanvietto- ja kohtaamispaikka. Siellä mentiin "haukkaa" ja pelattiin kiekkoa. Kentän takana on perheeseemme keskeisenä elementtinä kuuluva kirkko, isän työpaikka. Sen takana Heimolinna, joka silloin toimi elokuvateatterina. Siellä nähty Bambi-elokuva ja Gulliverin seikkailut (luultavasti 50-luvun alussa) on jättänyt syvät jäljet silloin vielä niin tuoreeseen pikkupojan sieluun. Myöhemminhän sinne alkoi kerrostua aivan toisenlaisia elämyksiä ja tunnelmia iän ja elokuvavalikoiman kasvaessa ja muuttuessa.
Kirkon vasemmalla sivulla on kauppias Niemelän talo. Vierailimme heidän luonaan joskus 50-luvun alussa.

Talvinen tori 1956, vasen laita, kirkko jne

Loimaalaiset yleislakkolaiset ovat ryhmittyneet kulkueeksi torille. Kekkonen ali juuri valittu presidentiksi ja mielialat olivat rauhattomia. Torin laidalla näkyy vielä hevospuomeja ja polkupyörien ohella olivat hevospelit varsin tavallinen kulkuväline ja näky. Kuvan alalaidassa on taksiasema, jonka edustalla oleva autokanta on tyypillistä 50-lukulaista, Popeda ja Checker olivat sen ajan merkkejä.

Lakkokulkue 1956 maaliskuu

Tästä kuvasta näkyy, minkälaisia olivat kauppalan keskustan tiet ennen. Asfalttia ei silloin vielä ollut ja saviseutu näytti varsinaisen luonteensa. Kuvan keskeinen, valkoiseksi rapattu talo on v. 1935 rakennettu paloasema- ja kauppahalli. 50-60-luvulla siitä oli jo tullut kunnan virastotalo. Alakerrassa toimi asusteliike Pukimo Ura ja Alkoholiliike. Kellarikerroksessa mm. suutarinverstas. Tämän talon takana oleva puutalo oli minun nuoruusaikani kirjastotalo. Sieltä alkoi ensi kosketukseni kirjojen maailmaan. Tätä ennen talo oli ollut kunnan virastokäytössä, sekä oppikouluna.

Loskakeliä

Alla olevassa otoksessa on Loimaan puutaloja todennäköisesti radan itäpuolella. Tännehän kauppalan keskusta oli aikaisemmin muodostunutkin, mutta kehitys oli vähitellen johtanut siihen, että liike-elämä ja asutus alkoi yhä enenevässä määrin keskittyä radan länsipuolelle.

Puutaloidylliä ja hoppaford

Kun elinpiiri vähitellen laajeni Sikoniityltä kauppalan keskustan vaiheille, tuli tämä näkymä tutuksi. Tori ja sitä reunustavat rakennukset. Vasemmassa reunassa olevassa puutalossa toimi Loimaan Kirjapaino ja siinä painettiin kaiken muun ohessa Kirkkomusiikkilehteä, jonka päätoimittaja ja toimitussihteeri isäni oli monet vuodet. Keskellä on kauppalan virastotalo, jota on laajennettu tuntuvasti ja siitä oikealle Säästöpankin talo. Kuva on vuodelta 1961. Olin silloin jo murrosikäinen. Säästöppankintalon pankkisalissa oli jo kuitattu ensimmäiset kesätienestit ja muutama sen jälkeinenkin. Torin laidalla olevista kioskeista oli ostettu monet Tex Willerit, sellaiset kapeat liuskat, ja myöhemmin Kuvitettujen Klassikkojen sarjakuvalehdet, sekä vielä myöhemmin ensimmäinen Armiro-aski (ehkä juuri kuvanoton aikoihin).
Puotipoika ajelee kuvan alalaidassa vielä sellaista kolmipyöräistä tavarankuljetuslavalla varustettua polkupyörää, joka oli tullut tutuksi. Monet elintarvikekauppiaat toimittivat 50-luvulla ostokset vielä kotiin saakka. Lapsena tällainen "maitopoika" oli mieltä innostava näky, tiesihän se tuoretta maitolasillista kesken pihaleikkien.
Autokalusto on kehittynyt, on Folkkaria, Ifaa, Mossea, Forttia ja Peugeottia. Loimaa oli vaurasta seutua.

Torinkulmaa, kauppalatalo jne 1961



Tässä 1956 otetussa talvikuvassa näkyy luistinradan reunalla oleva pukukoppi, jossa varusteita saattoi vaihtaa. Oikeassa yläkulmassa häämöttää jäädytetty pulkkamäki. Hurjapäisemmät pojat laskettelivat siitä alas jopa luistimilla. Minua taidettiin vähän kiusata pukukopilla, koska vaihdoin toisinaan luistimet jalkaani isän työpaikalla, kirkon sivusalissa. Kirkko oli rakennettu alun alkaen Loimaan Lähetysyhdistyksen rukoushuoneeksi ja muutettu 1929 kirkoksi. Monellakin mittapuulla mitattuna se oli aika vaatimaton herran temppeli. Kellotapuli kohosi "jopa" 18,5 korkeuteen maanpinnasta lukien.
(Paasio: Loimaan kauppalan historia)

Talvinen tori, oikea laita 1956

Kruunuhääkulkue torin edustalla, Vesikoskenkadulla, tulossa torille. Taustalla Loimaan Lehden rakennuksen vieressä Maakunnan Metallin liiketalo. Sen ikkunasta katseltiin ensimmäisiä televisiolähetyksiä. Televisio oli asetettu näyteikkunalle kaikkien nähtäville. Uusi aikakausi oli alkamassa. Kuva on vuodelta 1956.

Kruunuhääkulkue 1956

Kaksi loimaalaista mahtitekijää, rautatie ja Oskari Heikkilän liiketalo samassa kuvassa vuodelta 1950. Rautatie loi ne edellytykset, jotka OH jalosti menestyväksi liikeyrittämiseksi. Oskari Heikkilästä puhuttiin kunnioittavassa sävyssä, hän oli monivaikuttaja, todellinen loimaalaisten Wallenberg. Kuvan liiketalon korkeampi osa on rakennettu 1929, ja se oli pitkään kauppalan korkein ja komein rakennuskompleksi. Omat tähän liikerakennukseen liittyvät muistoni rajoittuvat siihen, että sen näyteikkunassa oli tavallisesti pääsiäisen aikaan keltaisia kananpoikia, joita piti tietenkin päästä katsomaan. Paljon myöhemmin sitten käytiin ostamassa mm. kupariputkea ja kahdeksan numeron hauleja itse tehtyyn ilmakivääriin, tämän liikerakennuksen rautaosastolta.

Rataylikäytävä ja OH, 1950

Alakuva näyttää torin Heimolinnankadun puoleisen laidan liikerakennuksia vuodelta 1952. Torikauppa käy vilkkaana, sillä on savimarkkinat. Ihmiset ovat pukeutuneet sen ajan talvivaatteisiin. Miehillä on yllään pikkutakit, tai äveriäämmillä pitkä päällystakki lierihattuineen. Vain harvalla näkyy pusakka ja sitäkin täydentävät armeijan tyyliset pussihousut. Sodasta on vasta vajaat kymmenen vuotta. Loimaan Osuusliike on jo ennättänyt rakentaa komean liiketalon, mutta SOK-lainen Saviseudun Osuuskauppa odottaa vielä tavarataloaan. Myöhemmin lähes toista kotia muistuttanut Saviseudun Baari on vielä vain tyhjä, lauta-aidalla reunustettu tontti.

Savimarkkinat 1952

Joulupukki saapui helikopterilla Loimaan torille 1961. Kuvan oikeassa yläkulmassa näkyy rakennus, jossa aloitin koulunkäyntini vuonna 1952. Se on Väinölän kansakoulurakennus (kaksi päätykolmiota juuri oikeanpuoleisen ihmisjonon tasalla). Siitä alkoi opintie, jota kesti parisenkymmentä vuotta.

Helikopterijoulupukki saapuu 1961

Loimaan maalaiskunta on aina ollut vaurasta talonpoikaisaluetta. Eräs vauraudenosoitus on muun muassa kirkko, jonka mittasuhteet ovat majesteetilliset. Alakuvassa kirkko ja sitä ympäröivää maaseutua 50-luvulla. Kirkontornin vieressä näkyvä vaalea talo on kanttorila. Siellä asusti isäni virkaveli Väinö Rajamäki. Hänen poikansa Erkki Rajamäki oli koulutoverini ja hyvä ystäväni. Vierailin usein täällä kanttorilassa hänen luonaan. Viehätyin sen luonnonläheisyydestä. Heillä oli rantasauna joen rannassa, isot kasvihuoneet täynnä puutarhakasveja ja kukkia. Piha oli suuri ja siinä oli hyvä vaikkapa hypätä seivästä, harrastimmehan silloin kaikenlaista urheilua.

Loimaan maalaiskunnan kirkko 50-luvulla

Loimijoki on melko vaatimaton vesistöalue. Siinä on kuitenkin Loimaan alueella parikin pientä koskea. Toiseen on aikanaan perustettu nahkatehdas ja toiseen Ferrarian rautatehdas. 50-60-luvuilla jotkut kaverini olivat töissä muun muassa juuri Ferrarian tehtailla. Alla muutamia otoksia, jotka on otettu 2000-luvun alkupuolella käydessämme muistelemassa Loimaan aikoja. Kuvat ovat Ilmo ja Maarit Haapalan omaisuutta.

Ferrariankoski varhaiskeväällä Kuva. Maarit Haapala

Ferrariankoski, uittoränni ja tehdasrakennuksia Kuva. Maarit Haapala

Ferrarian tehdasrakennuksia ja patolaitteita Kuva. Ilmo Haapala


MUISTELUITA 50-LUVULTA, HENKILÖITÄ JA TAPAHTUMIA LOIMAAN SIKONIITYN TIENOILTA, LAPSUUDEN MAISEMISTA




Oli hiekkatie, jonka reunustoilla muutamia vastavalmistuneita omakotitaloja. Talot olivat pääosin puurakenteisia, yhden savuhormin ympärille rakennettuja, puulämmitteisiä, Aallon rintamamiestalokaavalla valmistettuja. Ne olivat sodanjälkeisen ajan tuotteita, ja niitä leimasivat materiaalipula ja 50-luvun tekniikka. Purutäytteiset seinät falskasivat niin, että pakkasaamuina saattoivat ikkunalaudan aluset olla huurteessa.

Paikka oli Sikoniitty, Loimaan uusi omakotialue, josta tuli lapsuuteni maisema. Sitä maisemaa hallitsivat pelto, komealla kalliolla seisova yhteiskoulurakennus ja toisaalla pienellä kumpareella lähes yhtä mahtavana aluetta hallitseva sairaalarakennus, ja kaiken takana tumma reunus, tiheä kuusimetsä. Metsän siimeksessä sijaitsi urheilukenttä, jonka kaivosta haettiin kahvivesi oman pihakaivon metallille maistuvan veden sijalle, ja joka hieman vartuttuamme tuli yhä tärkeämmäksi meille itsellemme.
Isämme olivat vielä nuoria, monet sodan käyneitä miehiä. He rakensivat uraansa ja elättivät lapsirikkaita perheitään. Äidit olivat kotona. Oli insinööriä, metsänhoitajaa, rakennusmestaria, poliisia, kauppiasta, tuomaria, vakuutusvirkailijaa, opettajia ja muita virkamiehiä. Tästä viitekehyksestä puuttuivat lähes kokonaan työmiehet ja maanviljelijät.

Omakotitalojen välissä oli vielä tyhjiä, rakentamattomia tontteja. Ne ja suuri pelto, sekä tämän kaiken taustalla oleva metsä Taka- ja Etuharmaineen tarjosivat runsaasti leikki- ja seikkailupaikkoja meille pikkupojille.
Jousinemme ja nuolinemme me seikkailimme. Kävimme sorsajahdissa ja kettujahdissa ja vaikka saalista ei tullut, oli se suurta elämystä ja kokonaisvaltaista kokemista. Urheilimme kilpaillen keskenämme ja kävimme koulua ensin rukoushuoneella ja Saarisen puusepänverstaalla, kunnes uusi koulu valmistui. Vartuimme ja hajaannuimme sitten aikanaan kukin tahollemme ammentaen elämämme alkuainekset tästä maisemasta.

On toisaalta maisema, on tapahtumat ja on henkilöt. Tällä kertaa muistelen henkilöitä, joiden välityksellä tuo maisema ja siinä sattuneet tapahtumat ovat muuttuneet kokemuksiksi. Värikkäimmät heistä ovat jääneet elämään muistoissa. Tässä eräitä heistä.

Joskus 50-luvun alussa oli käytäntö, että sunnuntain sanomalehteä ei vielä jaettu koteihin, kuten muina päivinä. Sanomalehtinippu tuli junalla Turusta ja se oli itse haettava asemalta, jos mieli lehtensä pyhäpäivänä lukea. Tämä lankesi usein tehtäväkseni. Mieleeni on painunut tuo rituaali, joka asian ympärille oli kehkeytynyt. Lehdenhakijoita kerääntyi muutamia aina ennen junan saapumista, odottelemaan aviisiaan. Joukosta erottui varsin pian pienehkö mies, joka aina oli pukeutunut korrektisti, tumma puku, jossa liivit. Kellonvitjat kulkivat rinnan yli liivintaskuun, jossa taskukello sijaitsi. Pikkupojan huomio kiinnittyi myös erikoisiin käsiin. Niistä puuttui sormia. Vasta myöhemmin olen saanut tietää, että niitä oli sota-aikana tapahtuneen paleltumisen jälkeen amputoitu. Asemavirkailija kantoi paksun pinkan Helsingin Sanomia ja paljon pienemmän pinkan Uusi Suomi-sanomalehtiä aseman odotushuoneen pöydälle. Ei tullut kuuloonkaan, että joku olisi mennyt omin luvin lehtipinkkaa käpälöimään, vaan kaikki odottivat kuuliaisesti. Nyt tämä pienehkö pukumies astui juhlallisesti pinkan äärelle, kohensi silmälasejaan ja ryki kurkkuaan. Hän lausui muutaman hyväntuulisen huomautuksen säästä tai muusta asiaan liittyvästä ja alkoi sitten kuuluvalla äänellä luetella lehtien saajien nimiä, siirrellen sitten aina kuuluttamansa lehden sivuun, ellei vastaanottaja ollut sitä noutamassa. Muistan, elävästi, miten mieltä aina jännitti tämä oman nimen kuulutuksen odottaminen. Sehän tuli sitten vasta siinä pienemmän pinkan alkupäässä, koska nimet olivat aakkosjärjestyksessä ja olimme Uuden Suomen tilaajia. Toisinaan tämä jakajaherra huomautti leikillisesti, että onkin nuorimies pantu asialle. Kanttori itse varmaan on laulamassa, tai jotakin. Hän näytti tuntevan kaikki henkilökohtaisesti. Tämä erikoinen miekkonen oli Urho Järveläinen, joka tietääkseni oli ammatiltaan mm. meklari.

Sikoniityn omakotitalot olivat kaksikerroksisia ja usein niissä asui alakerrassa ja yläkerrassa eri ihmiset. Kun muutimme Huvilakatu 13:een, asui aluksi sen yläkerrassa Tuomo Helin. Vanhempani kertoivat tämän olleen varakas maanviljelijä, joka oli luopunut tilastaan seuraavan sukupolven hyväksi. Pikkupojan mielessäni tämä yläkerrassa yksin asuva mies oli salaperäinen ja vähän mystinenkin henkilö. Hän oli kuulemma itse rakentanut talon, jossa asuimme. Häntä ei juuri koskaan näkynyt, sillä hän katosi jonnekin kauppalan torin tienoille joka päivä. Hän kertoi minulle, että tunsi jokaisen loimaalaisen ja sekös minua ihmetytti. Kerran hän antoi minulle ja veljelleni puiset leluhevoset. Hän oli lukenut kalenterista, että olisi ollut minun nimipäiväni, mutta oli lukenut samantapaisen nimen kalenterista väärin. Tunsin häpeää, kun olin saanut aiheetta tämän lahjan, joka kylläkin oli minulle mieleinen. Minulla on tämä leluhevonen vieläkin aivan ehjänä tallella, muistona Tuomo Helinistä. Kun länsiautoja 50-luvun puolivälissä alettiin säännöstellen tuoda maahamme, oli Tuomo Helin ensimmäisiä, jotka Loimaalla saivat tällaisen Volkswagen-auton. Minusta se oli hieno.

Kun Tuomo Helin sitten muutti yläkerrastamme, sinne tuli Rantasen perhe. Antti Rantanen oli autonasentaja, mutta hän oli myös lahjakas taiteilija. Hän maalasi öljyväreillä, ainakin minun mielestäni, ihan kelpo tauluja. Joskus, kun kävimme heillä kylässä, hän esitteli töitään ja tietääkseni isäni kannusti häntä kehittämään itseään tällä alalla. Vaimostaan hän oli tehnyt kauniita alastontutkielmia lyijykynällä tai liidulla, jotka isäni kylläkin sivuutti kommentoimatta. Antti työskenteli autonasentajana ja siinä ominaisuudessa hän pystyi jo varsin varhain hankkimaan hienon ”piikkinokka”-Mersun ajopelikseen. Tänään se olisi todella arvokas harrastusesine. Mieleeni on jäänyt, että ajaessaan autollaan alamäkeen, hän aina vaihtoi vapaalle, antaen auton rullata. Sen ajan taloudellista ajotyyliä. Antti oli ilmeisen herkkä, taiteellinen sielu, mutta muistan myös, että hänellä oli atleettinen ylävartalo. En tullut koskaan kysyneeksi, millä harjoitteilla se oli hankittu.

Naapuritalon Nuorasten yläkerrassa asui jossakin vaiheessa Önkki-niminen mies ja hänen tyttärensä Milja. Milja oli luokallamme. Hän oli hiljainen ja syrjäänvetäytyvä. Hänen äidistään ei minulla ole mielikuvaa. Isä Önkki oli uteliaisuutta herättävä persoona. Hän ajoi sivuvaunullisella moottoripyörällä. Hänellä oli usein ns. autoilijan lakki päässä ja hän näytti romaanitaustaiselta. Meille pojille hän joskus esitteli pistoolia, jota hän kuulemma aina piti takataskussaan. Mitä hän puuhasi ja missä vietti päivänsä, siitä meillä ei ollut tietoa. Joskus hänellä oli pieni koira, ehkä terrieri tai snautseri. Sitä hän kohteli erittäin tylysti meidän poikien mielestä.

Paavo Ala-Nissilä oli poikaporukassamme olleiden kolmen veljeksen isä ja poliisi. Paavo oli iso mies, jonka suuri koko ja virka-asema asetti hänet silmissämme ehdottoman auktoriteetin asemaan. Kun läksimme joskus nuolinemme metsästämään sorsia, varmistimme lakipykälien asettamat ehdot tältä poliisimieheltä. Tavallisesti hän totesi, että kaikki sorsat, mitkä saamme, voimme pitää. Tästä lausumastaan hänen ei kertaakaan tarvinnut mennä vastuuseen. Siihen aikaan oli jokaisen omakotitalon pihalla komposti. Ei ollut jätehuolto vielä nykytasolla. Komposti elätti joltisenkinmoista rottakantaa alueella. Joskus poliisimme Paavo ampui pienoiskiväärillä oman talonsa ikkunasta oman kompostinsa ympärillä hääriviä rottia. Oli sen verran löysemmät säädökset ja käytännöt.

Virkansa puolesta isäni oli luonnollisesti yhteydessä rovastin, Immo Lampon kanssa. Immohan oli isäni esimies seurakunnan virka-asteikossa. Tämä rovastisetä tuntui minusta hyvin arvokkaalta ja vanhahtavalta, voisi sanoa nykytermein patriarkaaliselta. Vierailimme toisinaan pappilassa, joka silloin vielä sijaitsi nykyisen kirkon kohdalla. Pappila oli suurehko rakennus, jota ympäröi vihanta puutarha lukuisine marjapensaineen ja monenlaisine istutuksineen. Muistan vierailujen yhteydessä joskus istuneemme kansliassa. Suuret kirkonkirjat olivat vaikuttavia ja eritoten miehenmentävällä kassakaapinovella varustettu arkisto on jäänyt mieleen. Immo saattoi joskus poltella täällä kanslian nahkapäällysteisellä nojatuolilla istuessaan savukkeen, joka sekin oli erikoista, sillä isäni ei polttanut.

Rovastin poika, Hannu, rakenteli lennokeita. Hänellä oli oikein oma huone, jonka katto oli miltei täynnä sinne ripustettuja hienoja lennokeita. Lisäksi hän harrasti valokuvausta ja hänen välineensä olivat aivan toista luokkaa, kuin meillä kotona käytettävissä ollut matolaatikko. Muistan erityisesti erään kuvan, jonka Hannu oli ottanut sisarestaan Liisasta. Siinä tämä kaatoi kahvia vääränokkaisesta kahvipannusta kuppiin. Erityisesti Hannu korosti sitä, miten kahvivana tuli kuvassa esiin elävästi. Hän ei kuitenkaan ollut voittanut otoksellaan Pauligin valokuvauskilpailua. Myöhemmin pappila muuttui kohdallani vähän pelottavaksi paikaksi. Ruustinna nimittäin oli hammaslääkäri ja hänen vinkuva poransa, jossa poranterää pyörittävät hihnat olivat pinnalla selvästi näkyvissä, teki korjaustoimenpiteistä varsin piinallisia. Kierrokset poranterässä olivat ilmeisen alhaisia vielä siihen aikaan ja rouhinta sen mukaista.

Kun sitten aloimme yhä enenevässä määrin harrastaa urheilemista, tulimme tutuiksi kenttää hoitavaan Topin (Saari) kanssa. Topi oli äreä mies ja me vähän arastelimmekin häntä. Hän kai katsoi sen ikäiset kakarat kentällä vain riesaksi, sillä hän saattoi ärähdellä meille melko pienistäkin asioista. Itse yritin mahdollisuuksien mukaan olla hänelle mieliksi ja kannoin kaikki käyttämäni urheiluvälineet säntillisesti niille tarkoitettuun varastokoppiin käyttöni jälkeen, mutta siitä huolimatta Topi aina mulkoili vihaisesti meille pojille, kun me kentälle tulimme. Kun sitten vähän vielä vartuttuamme aloimme olla kiinnostuneita painonnostosta, oli Topi taas harrastuksemme esteenä. Hän alkoi lukita painonnostokopin oven aina silloin, kun siellä ei ollut isojen miesten harjoitusta. Sinnehän meidän pikkupoikien taas oli turha väliin ängetä, koska olimme aivan eri tasoisia, kuin nämä aikuisemmat. Polte harrastuksen pariin oli kuitenkin kova ja toisinaan livahdimme harjoittelemaan ikkunasta, joka oli jäänyt auki. Kerran jopa valmistin itse Abloy-avaimesta toimivan jäljennöksen rautaviilalla suurehkosta rautanaulasta. Topia oli kuitenkin aina vähän syytä varoa ja katsella ikkunasta, ettei hän vain tullut häätämään meitä poikia.

Eino Jussila oli kansakoulunopettaja. Hän kävi usein kotonamme juttelemassa. Hänen olemuksensa oli verkkainen, ja juttelu sellaista harvakseltaan tapahtuvaa sanailua. Toisinaan hän saattoi istuskella pitkät ajat vaikka asiat oli jo moneen kertaan puitu. Hän poltti tupakkaa ja joskus jopa sikarin. Kotiin tullessa saattoikin siellä leijuvasta tupakanhajusta päätellä, että Eino oli käynyt.
Kun sitten 50-luvun puolivälissä isäni osti upouuden Skoda-merkkisen auton, alkoi naapurin Einollakin autokuume nousta. Asuimme silloin jo Huvilakatu 29:ssä ja elintasomme oli kohonnut huomattavasti. Talossa oli keskuslämmitys, vesivessa ja sähköliesi.
Ensin piti Einon käydä autokoulu. Isäni rohkaisemana hän toimeen ryhtyikin ja sai kuin saikin lopulta, muutaman yrityksen jälkeen, ajokokeen suoritettua. Hän oli silloin jo muistaakseni viisissäkymmenissä.
Eräänä päivänä oli sitten upouusi Skoda myös Einon pihalla. Hänellä oli pihalla myös erillinen autotalli, jonne uusi auto oli nyt sitten tarkoitus laittaa. Muistan, että isäni (hän oli jo opiskeluaikoinaan ollut tavara-autonkuljettajana Helsingissä) neuvoi, että varmuuden vuoksi kannattaisi ensin vaikkapa työntää auto talliin, ettei tulisi ongelmia. Einopa päätti kuitenkin ajaa sen sinne. Ovella oli pieni kynnys, jossa oli hieman annettava kaasua, jotta se ylittyisi. Siihen asti menikin hyvin, mutta kun kaasun jälkeen piti painaa nopeasti jarrua ja kytkintä, lipsahtikin kenkä kaasulle ja Einon auto hurahti tallin kevyestä takaseinästä läpi. Satuin olemaan pihallamme ja näin, kuinka upouusi Skoda iloisesti kirmasi, ojien yli loikkien, kauas Kupin pellolle. Kyllähän Einokin oppi sitten autoaan käsittelemään, mutta oppirahat piti tässä muodossa maksaa.

Kun sitten olin jo siinä iässä, että piti mennä kesätöihin, oli tavallaan luonnollinen valinta Vesikosken Sähkölaitos, sillä sen johtaja Toivo Kortesoja (Topi) oli isäni tuttavia. Topi oli kookas ja tukevatekoinen mies. Hänellä oli hieno länsimaalainen auto. 50-luvulla yhtiön konttori ja toimitusjohtajan asunto olivat puutalossa paikalla, jossa nykyisin on Kirkkoherranvirasto. Lauantaisin piti pihan hiekoitetut käytävät haravoida lehtiharavalla kuvioille. Tämä toimi lankesi usein juuri kesätyökoululaisten ja siinä ohessa minunkin tehtäväkseni.
Topi kierteli työmailla, vaikka varsinainen työnjohto olikin hänen alaistensa tehtävänä. Pylväiden montut kaivettiin käsin lapiolla, käsikairalla ja rautakangen avustuksella ja se oli raskasta. Keskenkasvuisten poikien ja tottuneiden miestenkin piti välillä istahtaa ojan penkalle levähtämään. Topi saattoi tulla paikalle ja tyylinsä mukaisesti tokaista: ”Mitä te siinä teette?” Joskus olisi tehnyt mieli sanoa takaisin, että istutaan, mutta oli nieltävä orastava kiukku ja selitettävä asiallisesti, että tässä on se ja se linja rakenteilla ja pylväille kaivetaan niitä ja niitä kuoppia.
Joskus Topi tuli taas maaseututyömaalle ja katseli aloittamatonta työmaan maastoa, todeten: ”Minä vedän sen linjan tuohon.” Muistan kerran, että eräs vanhemmista ja vakituisista miehistä sanoi meille koululaisille vaivihkaa: ”Taidan mennä auttaan, ei se sitä yksin saa.”
Topi harrasti postimerkkeilyä. Kun sitten toimitusjohtajalle rakennettiin uusi asunto, piti siihen kuulemma laittaa vesikeskuslämmitys sähkölämmityksen sijaan, etteivät postimerkit kuivuisi. Toimitusjohtajan saunan kiuaskivet olivat luonnollisesti puretuista sähkölinjoista peräisin olevia posliinieristeitä. Niistä tuli kuulemma hyvät löylyt.
Yhteiskoulun vahtimestarin poika, Jouko Rantala, oli ikäiseni, luokkatoverini ja leikkikaverini, Kupin pellon toisella puolella. Hänen isänsä, Erkki, oli lyhytkasvuinen, mutta siitä huolimatta melkoinen jässikkä, oikea voimamies. Muistan, kuinka hän vaivatta kärräsi käsikärryillä valtavan halkokuorman koulun pannuhuoneeseen, varmaankin ainakin kerran päivässä talvisaikaan. Siihen aikaan koulua lämmitettiin isolla keskuslämmityskattilalla ja pihalla oli monen metrin pituinen ja korkuinen halkopino tätä tarkoitusta varten. Halot olivat oikeita metrin mittaisia halkoja, eikä mitään pikkupilkkeitä.
Erkki oli myös palomies. Torin laidalla olevalta paloasemalta oli vedetty piuhat koulun kivijalassa sijaitsevan talonmiehen asunnon ovipieleen ja kun siinä oleva kello alkoi piristä, oli viipymättä sännättävä paloasemalle. Meitä mukuloita hän kohteli melko suorasukaisesti, joten minä taisin jopa hieman pelätäkin häntä. Erkki oli innostunut autoista. Siihen aikaan se oli melko harvinaista vielä, varsinkin kun hän vaihtoi autoaan varsin usein.
Yhteiskoulu oli monella tapaa mielenkiintoinen paikka. Talvisaikan sen kalliolta laskettiin kelkalla ja suksilla mäkeä ja kesäisin pelattiin palloa ja puuhailtiin kaikenlaista sen pihalla.
Harjoittelimme pesäpalloilla siten, että heitimme palloa koulun seinään ja otimme seinästä ponnahtaneen pelivälineen kiinni räpyläämme. Kerran saimme häädön, koska seinän takana oleva koululuokka häiriintyi pallon jyskeestä ja opettaja tuli raivoissaan valittamaan asiasta Erkki-talonmiehelle. Ylimmässä kerroksessa olevat luonnontieteen kokoelmat olivat mielenkiintoisia. Erityisesti hupulla peitetty oikea ihmisen luuranko herätti meissä kauhun ja jännityksen sekaisia tunteita.

Jokaisella on oma tarinansa. Minun tarinani alkupäähän sattui muun muassa tällaisia kudelmia. Niitä tässä muistelin noin 50 vuotta myöhemmin.

KESÄTÖISSÄ VESIKOSKEN SÄHKÖLAITOKSELLA JA VÄHÄN MUUTENKIN



Pääsin isäni avustuksella ensi kertaa Vesikosken Sähkölaitokselle kesätöihin, ollessani siinä viidentoista vuoden seutuvilla. Siitä alkoikin monivuotinen Vesikoskelaisuuteni, jonka keskeytti vain yksi kesä postinkantaja kuutospiirissä, jota vakituisesti hoiti silloin monen pojan ihannoima pesäpalloilija, Salosen Reijo, eli Rexi, mutta se on taas toinen juttu.

Ensimmäisenä kesänä kaivettiin kaapeliojia kauppalan keskustassa. Meitä oli puolisenkymmentä poikaa, jotka lapiolla ojia kaivoivat. Jotkut olivat olleet jo aikaisemminkin, jotkut taas kaltaisiani ensikertalaisia. Työ oli tottumattomille pojille raskasta puuhaa, mutta olimmehan sentään urheilleet, joten ei se fyysinen ponnistelu kokonaan vierasta meille ollut. Vähin erin siinä opittiin työmenetelmät; lapion oikeanlainen polkaisu ja oikeaoppinen sivuviisten painaltaminen, jotta savinen kakku irtosi helposti. Ennen olleet oopettivat, miten tehdään lapiomiehen vala. Hiekkaa täynnä oleva lapio kiepautettiin ilmassa ylösalaisin ja takaisin normaaliasentoon niin, ettei hiekka päässyt valumaa pois terästä.

Silloin oli vielä hevosmieskin talon töissä. Hänen nimensä oli Mikko. Hän oli tietenkin meitä vanhempi, olisi voinut olla vaikka isämme. Hänen hevosensa oli samanlainen, kuin isäntänsä, vähän laiska, takkuinen ja kaiken kokenut. Mikko kohteli tätä työtoveriaan mielestäni melko äreästi ja kovakouraisestikin. Kaapieliojien pohjille kaivattiin hiekkaa ja sen tuonti oli Mikon ja hänen hevosensa työsarkaa, kuten kaikenlaiset muutkin pikku kuljetukset. Toisinaan olin minäkin Mikon työparina täyttämässä ja purkamassa hiekkakuormaa. Sekin tapahtui luonnollisesti lapiotöinä.

En ollut vielä silloin koskaan täyttänyt palkanmaksun perustana ollutta tuntikorttia, eikä sen tekemistä liiemmin neuvottu. Vielä myöhemminkin konttorihenkilökuntaa vähän huvitti, kun he olivat lukeneet merkintöjäni: Mikon apuna 3 t. 12 min, ja niin edelleen. Luulin, että työt oli laitettava tarkasti ja mahdolliset tauot jäivät palkattomiksi.

Ensimmäinen tuntipalkkani taisi olla siinä kelmenkymmenen pennin paikkeilla (ennen rahauudistusta markkoina). Palkka maksettiin aluksi käteisellä ja valmiiksi laskettuna tilipusseihin, jotka lunastettiin konttorilta. Myöhemmin menimme sitten jo hienoon kansallispankin konttoriin kuittaamaan tilimme. Vanhemmat vitsailivat, että käsi ei saa sitten vapista tilipussia kuitatessa, muuten tiedettäisiin, että ei oltu tehty töitä palkan edestä.
Työpäivä alkoi kokoontumisella ja käskynjaolla konttorirakennuksen pihalla klo 7. Aikainen aamuherätys ja fyysinen työ varmisti sen, että illalla oli kova nälkä ja sen jälkeen nukutti hyvin.

Varmaankin jo toisena kesänä oli Mikko ja hevonen korvattu upouudella Nuffield-traktorilla. Siinä oli koppi ja kaikki. Traktorin itseoikeutettuna kuljettajana toimi Pentti Mäkelä. Hänestä tuli myöhempinä kesinä vakituinen työkumppanini ja jonkinmoinen miehen mallikin minulle, joka siinä murrosiän juuri alkaessa oli kovasti altis uusille vaikutteille.

Pentin ja traktorin kanssa kuljetettiin työmaille pylväitä, kivikuormia ja kaikenlaisia sähkölinjojen rakentamisessa tarvittavia tarvikkeita ja työkaluja. Pentti oli jo silloin siinä kolmissakymmenissä, aviomies ja raviradan tuntumassa sijaitsevan omakotitalon omistaja. Hän jutteli hieman ynähtelevällä äänellä, pieni hymynkare silmänurkissa ja suupielessä. Työtoveruutemme jatkui monena kesänä ja joskus jopa talvellakin. Useamman kuin kerran istuskelimme tyän lomassa jollakin ojanpenkalla ja intouduimme juttelemaan elämän monista kummallisuuksista ja pohtimaan, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Pentillä se oli jo selvää, mutta minulla vielä kokonaan auki.

Sitten päästiin jo linjantekohommiin ja se olikin jo paljon mielenkiintoisempaa, kuin pelkkä kaapeliojan kaivuu.


Vesikosken Sähkölaitoksen konttori ja johtajan asunto. Konttoriin mentiin päädyssä olevasta ovesta.

Aamukokoontuminen ja työnjako tapahtui konttorin pihalla. Kuvassa vasemmalla Aatto Lahtinen ja Pentti Mäkelä (okapäät vastakkain). Eero Laine (kartta ja salkku) jakoi tehtäviä

Konttorirakennuksen piha oli 60-luvun lopulla kauniisti koristeltu
Yhden kesän olin traktorikuskin kesälomatuuraajana

XXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXX