PIKKUPOIKIEN JUTTUJA




Olin jo ennen oppikouluikää kirjoitellut muistiin monia tapahtumia ja seikkailuita, joita me pojat Loimaan kauppalan Huvilakadun varrella olimme kokeneet. Olemme näissä tapahtumissa siis 7 - 10 vuotiaita. Sittemmin 14 - 15 vuoden iässä kirjoittelin näitä tarinoita puhtaaksi ja kuvitin ne omintakeisin piirroksin. Tästä syntyi sinikantinen vihko, jonka nimeksi tuli "Juttuja". Alkupään tarinat on pieteetillä kopioitu varhemmista muistiinpanoista ja niissä kuvastuu keskenkasvuisen pojan näkemys ja elämänasenne. Elämä oli "suurta seikkailua" ja voimakasta kokemista. Samalla ne ovat mielestäni oivallinen ajankuva 50-luvun poikien elämästä pienessä kauppalayhteisössä, vastavalmistuneella omakotialueella, lähellä luontoa ja metsiä.
Muutamassa myöhemmässä tarinassa on mukana jo murrosiän problematiikkaa ja ajatusmaailmaa.



Sivu 1

Meille olivat tietenkin intiaanit ja sen kategorian välineet tärkeitä, olimmehan jo varhain lukeneet J.F. Cooperin "Viimeisen Mohikaanin" ja sitten myös muut sarjaan kuuluvat kirjat, jotka ovat yhä vieläkin tallella kirjahyllyssäni. Kaikkien näiden puuhiemme ja seikkailujemme suuri organisaattori ja ideanikkari oli naapurin Raimo, Raimo Nuoranen. Hän oli, paitsi järjestelijä, myös taitava käsistään. Hänen välineensä olivat aina parhaasta päästä. Hänestä tulikin sitten rakennusinsinööri ja konstruktööri.


Sivu 2
Sivu 3
Sivu 4
Sivu 5
Sivu 6
Sivu 7
Sivu 8
Sivu 9
Sivu 10
Sivu 11
Sivu 12
Sivu 13

Tästä alkaa juttujeni kerronnallisempi osio ja siksi kirjoittelentähän noita käsinkirjoitettuja sivuja puhtaaksi, hieman helppolukuisempaan muotoon:

I. Oli syksy ja sankat varisparvet suuntasivat muuttolintujen tavoin kulkunsa kohti etelää, tai aloittivat kiertelykautensa niinikään parvissa. Näihin aikoihin tapasi melko varmasti meidän joukkomme heinäpellolta, joka oli yhteiskoulun ja Huvilakadun välissä. Siellä me seisoimme, nuolet valmiina jousen jänteellä, odottamassa varisparvia. Vähän väliä kohosivat nuolet kohti taivasta, kun joku varisparvi sattui lentämään yli. Ne lensivät kuitenkin niin hurjan ylhäällä, etteivät nuolemme millään kantaneet niin korkealle. Kuitenkin kuului aina lyhyin väliajoin huutoja, että nyt meni läheltä ja nyt hipoi nokkaa, tai, nyt olis osunut, mutta se väisti jne. Kun nuolet oli ammuttu aloimme hiljalleen etsiskellä nuoliamme ja löydettyämme ne palasimme taas ampumapaikalle. Joku huusi, että nyt tulee iso parvi ja pian sinkosivat nuolet taas palvea kohti, mutta ne palasivat tyhjinä tqakaisin. Joku oli osunut lähelle ja joku toinen kadottanut nuolensa. Näin kului päivä ja tuli hämärä. Varisparvia ei enää näkynyt niin usein, kuin aikaisemmin. Talvi oli tulossa, sen tiesi jokainen, mutta jostain syystä ja ehkä juuri siksi, mieliala ei ollut kovinkaan korkealla. Hiljaisina palailimme koteihimme. Huomasin, että lohduttauduin verukkeella:"Jos olis edes kunnon nuolipuuta, niin tekisin sellaisia nuolia, että kyllä varikset tippuisivat". Muilla pojilla oli varmaan samansuuntaisia mietteitä. Loppujen lopuksi oltiin kuitenkin tyytyväisiä elämään. Meistä kaikista se oli suurta seikkailua.

Sivu 14

II. Talvella meidän oli määrä lähteä kettujahtiin. Eräänä päivänä me sitten kokoonnuimmekin Nuorasen pihalle varustautuneina jousilla ja teränuolilla. Sää oli lauhkea, ainakaan ei ollut mikään kova pakkanen. Läksimme matkan päämääränä Aholan takaiset metsät.
Raviradan luona näimme lumella runsaasti verta erään ojan kohdalla. Siinä oli myös muutamia sisälmyksiä ja valkoisia karvoja. Joku huomautti kuivasti, että siinä on ammuttu jänis, vaikka jokainen sen tiesi jo muutenkin. Metsästysintomme sai tietenkin nyt uutta virikettä ja huomaamatta alkoi kävely muuttua nopeammaksi. Joku otti pian jo muutamia juoksuaskelia ja minä ihmettelin: "Minnes teillä oikein tommonen kiire on?" ja lisäsin itsekin vauhtia. Jälkiä oli maassa runsaasti, mutta otuksia ei näkynyt. Tulimme ensimmäiselle ladolle ja Raimo sanoi, että ketut ovat usein tällaisten latojen alla piilossa. Lähestyimme latoa varovasti, mutta ei sitten ristin sielua näkynyt missään. Kopistelimme seiniä ja kurkimme lattian alle, mutta kettuja ei näkynyt. Kun kettuja ei kuulunut, läksimme eteenpäin. Raimo tutki maassa olevia jälkiä ja sanoi, että ketun jäljet ovat suorassa rivissä ja kynnet ovat terävämpiä kuin koiran jäljissä. Epäilijät katselivat jälkijonoa ja kun huomasin siinä mutkan, mutisin:"Tosa se on sit vissiin kompastunu". Sitten tutkittiin kynnen jälkiä ja olihan ne melko teräviä ja uskottiinhan sitä Raimoa lopulta. Talsimme sitten eteenpäin seuraillen jälkijonoa.

Sivu 15

Ne johtivat toisen ladon alle ja jälleen kurkistelimme ja kopistelimme, mutta ketuista ei näkynyt sitten hännänpäätäkään. Sitten painelimme metsään ja ihastelimme sen korkeita kuusia ja synkkää jylhyyttä. Pian alkoi hämärtää ja me käännyimme kotiin päin. Poikkesimme kuitenkin vielä syömään eväitämme eräälle pienelle kalliolle. Kun eväät oli syöty, palasimme hyvää vauhtia kotiin. Tunnelma ei ollut mitenkään matala, vaikkei kettuja tullutkaan ja kun sitten lopuksi oli Nuorasella järjestetty teetä meille kaikille, oli meillä hauskempaa kuin olimme osanneet odottaakaan.
Pojat kävivät vielä kunnalliskodillakin päin kettuja metsästämässä. He olivat näet kuulleet, että siellä oli ammuttu kettu ja kävivät kokeilemassa jos vaikka hekin saisivat. Raimolla oli keihäänsäkin mukanaan, mutta turha oili poikien reissu. Emme enää sen jälkeen käyneetkään repolaisia jahtaamassa, vaan tyydyimme variksiin ja muihin lintuihin.

Sivu 16

Kun näin vuosikymmenien jälkeen katselen tuota ylläolevaa kuvaa, on siinä mielestäni aika hyvin tavoitettu jotakin siitä mystisestä ja hieman pelottavastakin tunnelmasta, joka hämärtyvässä kuusimetsässä voi mielen vallata. Oravan jäljetkin ovat piirtyneet hankeen.

III. Rutkunrunnin sorsanmetsästys

Eräänä elokuun päivänä olimme päättäneet lähteä sorsajahtiin Rutkunrunnille. Valmistauduimme matkaan huolella ja lähetimme Nissilän pojat kysymään isältään, joka oli poliisi, onko nyt sorsastusaika. Palatessaan toivat pojat hyviä uutisia. Heidän isänsä oli sanonut, että jokaisen sorsan, jonka saamme ammutuksi, saamme myös pitää. Iloisina otimme siis jousemme ja nuolikotelomme ja suuntasimme kulkueemme kohti Rutkunrunneja. Runnit sijaitsivat rautatien takana lähellä varastoja. Lähestyimme runneja varovasti varastojen takaa. Runnissa näkyi kuin näkyikin uiskentelemassa joitain sorsia. Olisimme heti ampuneet niitä, mutta Raimo käski odottaa vielä, sillä meidän piti tavata eräs Osmo Jaakkola ensin. Kärsimättöminä me sitten odottelimme ja kätemme syyhysivät nähdessämme sorsat kaikessa rauhassa lammen keskipaikkeilla. ”Voi kun nyt olis hyvä ampua tosta yks”, hermoilin minäkin ja liikehdin rauhattomasti. Nuoli oli jousen jänteellä valmiina ampaisemaan kohti sorsia. Samassa Osmo saapui, mutta mitä nyt ?!? Sorsat alkoivat hurjasti räpistellen nousta ilmaan. Kaula ojossa ne painelivat ensin vettä viistäen ja kohoten sitten korkeammalle. Ne tulivat suoraan kohti. Sydän nousi kurkkuun, kohotin vaistomaisesti jouseni, mutta maali oli liian hyvä, epätöin ja tilaisuus meni ohi suun. Raimokin oli nostanut jousensa, hän jännitti sen salamannopeasti, mutta kaikki tapahtui liian nopeasti; hän hätääntyi samoin kuin minäkin, käsi vapisi ja nuoli lipsahti matkaan ennen aikojaan.

Sivu 17

Se lensi laiskasti kaartaen runnin yläpuolelle ja pudota lumpsahti melkein keskelle lampea painuen näkymättömiin. Sillä välin oli Raimo siepannut uuden nuolen kotelostaan, mutta sorsat olivat jo kaukana. Jussi oli reagoinut nopeimmin, mutta hätäiltyään tähtäyksessä lensi nuoli vain runnin ylitse, kääntyi sievästi kirkkaalla taivaalla ja sukelsi pieneen silmäkkeeseen. Hessu ei ollut ehtinyt ampua ja säästyi nuolen menetykseltä samoin kuin minäkin. Oli oikeastaan onni, etten ampunut, sillä todennäköisesti olisi paras nuoleni nyt runnissa, kuten Raimonkin. Kun nyt metsästys oli mennyt mönkään, läksivät Raimo ja Jussi pelastamaan nuoliaan. Jussin nuoli löytyikin ja se saatiin pelastetuksi, mutta Raimon nuolta ei näkynyt missään. Osmo neuvoi meille lautan ja Raimo ja Jussi seilasivat sillä sinnepäin minne olimme nähneet nuolen putoavan. Siitä ei ihme kyllä näkynyt jälkeäkään. Se oli varmaan tarttunut jonnekin pohjaan kiinni, sillä vaikka siinä olikin rautaterä, olisi luullut peräpään ainakin pysyvän pinnalla. Pojat palasivat rannalle ja Raimo näytti hieman alakuloiselta. Samassa kuului erään varaston suunnalta melua ja ihmeteltyämme sen aiheuttajaa sanoi Osmo, että Säilä se siellä hakkaa poikia narunpätkällä. Saman tien kääntyi puhe noihin ”moskovalaisiin” ja Osmo sanoi, että niillä on semmoisia pyssyjä, joilla voi ampua suolapanoksia ja ne ampuvat varmaan, jos näkee meidät. Arvelen, että itse kukin vilkaisi tässä vaiheessa taakseen varmistautuakseen siitä, ettei moskovalaisia ollut suolapyssyineen näkyvissä. Aloimme ääneti korjata hynttyitämme ja haudanvakavina ja tiiviissä rykelmässä kiirehdimme matkaan. Onnellisesti siitä päästiin sentään radan toiselle puolelle ja joku alkoi horottaa vapautuneesti. Samalla laukesi jännitys kaikkien mielestä ja juttukin alkoi luistaa. Hauska oli taas seikkailu ollut ja puhumista riitti. Mielikin oli niin iloinen, että nauratti ja jokaiselle huonollekin vitsille horotettiin juorossa. Ei Raimokaan murjottanut, vaikka hyvä nuoli menikin.
Kun pojat sitten seuraavan kerran saapuivat runnille, oli sorsia yksi vähemmän ja ne olivat rauhattomia ja läksivät jo pienestäkin lähestymisyrityksestä pakosalle. Saimme syynkin tähän käytökseen pian selville. Moskovalaiset olivat nimittäin ampuneet tussarilla yhdeltä sorsalta kurkun poikki, paistaneet sen ja syöneet suihinsa.

Sivu 18
Sivu 19

IV. Metsästellessämme jälleen kerran radan takana, päätimme ampua pulun. Kiertelimme varastoja ja veturitalleja ja erään varaston eteläpäädyltä löysimmekin kaksi pulua. Ne tepastelivat kaikessa rauhassa maassa. Oli määrä ampua yhteislaukaus lähempänä olevaan. Jännitimme jousemme ja tähtäsimme, mutta ennenkuin kolmeen laskija oli ehtinyt lausua sanaakaan, suhahti nuoli ohitseni näyttäen lävistävän pulun. Mutta samassa silmänräpäyksessä olivat pulut poissa. Maassa törrötti pystyssä kirjava nuoli ja sen terässä oli lävistetty sulka. Katsoimme toisiimme, kuka oli syypää hätäilyyn, eikä sitä vaikea ollutkaan huomata, Raimohan se oli. Pojat huomauttivat sopimuksestamme. Raimo ei puhunut mitään, otti vain hiukan nolona nuolensa maasta ja me kokoonnuimme katsomaan siinä olevaa sulkaa, kuin mitäkin ihmettä. Emme olleet oikein tyytyväisiä siihen, että pulu pelasti nahkansa, mutta oli mukava sälyttää epäonnistumisen syy toisten niskoille, tällä kertaa sai syyn kantaa hiljainen Raimo yksinään. Raimoakin harmitti, olihan onnistuminen ollut hiuskarvan varassa.
Sivu 20
Sivu 21

VILLEJÄ KASVATTEJA

I. KALLE

Kalle oli nuori variksenpoikanen. Pojat olivat löytäneet sen jostain ja toivat sen tietenkin kotiinsa. He sijoittivat sen paalumajaan, jonka he olivat jokin aika sitten rakentaneet. Siihen aikaan oli minulla ja pojilla jotain kahnauksia, enkä juuri käynyt heidän luonaan. Kalle sai istua päivät pitkät ahtaassa paalumajassa ja vaikka pojat kovin yrittivät viihdyttää sitä oli päivän selvää, että se kaipasi ulos kopistaan. Arvasin, että jonakin päivänä se karkaisi tai sairastuisi ja kuolisi. Pojille Kalle oli heidän heikko kohtansa. He sanoivat sille hyvää yötä, joskus jopa englanniksi ja hakivat sille matoja sen kuin ehtivät.
Mutta ei kestänyt kauaakaan, kun Kalle karkasi. Pojat saivat sen kuitenkin kiinni ja niin se taas sai istua kopissaan jonkin aikaa. Kalle oli nyt ilmeisesti huomannut, miten se saavuttaisi vapauden ja niinpä eräänä päivänä, kun menin huvikseni poikia katsomaan, näin heidät hiljaisina TYHJÄN varishäkkinsä äärellä. Kalle oli poistunut, tällä kertaa ainiaaksi.
Kovin oli Kalle käynyt pojille rakkaaksi. Sen huomasi helposti, kun kuunteli, kuinka pojat teeskennellyn karskisti tai liiotellun kaihomielisesti muistelivat Kalleaan. Usein he olivat mukamas nähneet sen jossain heinäseipään päässä, he olivat nimittäin rengastaneet sen, mutta veikkaisin, että he eivät nähneet elättiään koskaan sen karkaamisen jälkeen tietoisina siitä, että se oli Kalle. Kyllä se kaveri helposti nokki sellaiset renkaat koivistaan ja vaikea sitä olisi ollut päästä niin lähelle, että rengas olisi näkynyt.
Kun sitten saapui syksy, saattoi kyllä kuvitella, että parvessa joka verkkaan lentää laahusti yli taivaankannen, oli heidänkin Kallensa. Ehkä se oli juuri tuo, joka teki kierroksen paalumajan yläpuolella, tosin hyvin korkealla, ja palasi sitten parveen.

II. TAPSU

Oli kulunut noin vuosi siitä kun Kalle karkasi. Kävelin eräänä kesäisenä lauantaina marjakori kädessä raviradalla. Yhtäkkiä huomasin pienen otuksen viilettävän minua kohti. Se oli siilenpoikanen. Se alkoi näykkiä saappaitteni kärkiä ja päätin viedä sen kotiin. Panin sen tyhjään marjakoriini ja niin sitä mentiin. Keksin matkalla sille sopivaa nimeä ja Tapsu juolahti ensin mieleeni. Kotona asetin sitten otuksen pahvilaatikkoon, sillä ilta alkoi jo hämärtää. Se söi maitoa ja näkkileipää. Seuraavana päivänä pidin sitä ulkona ja siirsin sen laatikonkin ulos rappusten alle. Niin sitten päivät kuluivat. Tapsu juoksenteli päivät pitkät ulkona pihamaalla ja viihtyi erikoisesti marjapensaiden alla. Se nukkui paljon, aina hauskassa kerässä. Ihmettelin miksi se usein maiskutteli suutaan juostessaan ja päädyin siihen tulokseen, että se söi joitain hyönteisiä maasta. Sitten vaihtuivat ilmat kylmiksi ja sateisiksi. Panin Tapsun laatikkoon tehtyäni sille villasukasta vuoteen. Siilenpoikanen oli vähän omituinen. Se ei syönyt juuri mitään, makasi vain paikallaan. Sadetta kesti pari päivää ja sen jälkeen tuli kaunis aamu. Menin katsomaan elättiäni, sitä ei näkynyt missään. Kurkistin sisälle sukkaan ja siellähän se oli, mutta ---- KUOLLEENA. Tyrmistyneenä sivelin sen jäykkää kuonoa aivankuin toivoen, että se liikahtaisi -- ettei se olisikaan kuollut, mutta se oli turhaa. Pieni siili oli jo jäykistynyt. Se oli ilmeisesti kuollut jo eilen illalla. Käärin siilin hellävaroen sukkaan, jonka se itse oli valinnut viimeiseksi leposijakseen. Hain sisältä pienen pahvilaatikon ja panin ruumiin siihen. Sitten kaivoin lapiolla haudan pihamaamme nurkkaan, äärimmaisen pajun siimekseen. Samalla hautasin kottaraisen, joka oli lentänyt päin seinää. Varovasti asetin pahvilaatikon kuopan pohjalle ja lapioin mullan takaisin. "Olisit saanut jäädä metsään, raukka", ajattelin ja kurkkuun nousi karhea pala.

Sivu 22
Sivu 23

III: OSKU

Osku oli samanlainen variksenpoika kuin Kallekin oli joskus aikoja sitten ollut. Löysimme sen Hessun kanssa raviradalta. Se istui halkopinon päällä eikä osannut vielä lentää. Alkoi kova takaa-ajo. Tuleva Oskumme koikkelehti edellä huitoen siipiään ja rääkyen karhealla äänellä ja me vilistimme perässä minkä ehdimme. Onneksi varis alkoi väsyä ja niin nappasimme sen kiinni raviradan toisessa päässä. Otimme hengästyneen variksenpojan syliimme ja toimme sen riemusaatossa kotiin. Hätääntyneet varisvanhemmat tekivät yllämme syöksyjään raakkuen kuin mitkäkin ja variksenpoika killisteli taivaalle aivankuin tahtoen sanoa:"Minkäs mää näille voin".
Varis ristittiin Oskuksi Hessun toimiessa pappina ja valuttaessa vettä sen päälle. Osku ymmärsi tilaisuuden ilmaisesti väärin, sillä se aukaisi nokkansa selkoselälleen ja joi kasteveden. Sitten tehtiin sille häkki ja Nissilän Jussi toi Oskulle toveriksi toisen variksenpojan, Santun. Häkissä oli kuitenkin liian väljät ristikot, sillä varhain seuraavana aamuna heräsin kovaan raakkumiseen. Kompuroin vintiltä alas ja näin, kuinka Santtu mennä viiletti kunnalliskodille päin, lentäen matalalentoa. Varisvanhemmat kaartelivat yläpuolella ja iiinostivat sitä yrittämään kaikkensa. Sen jälkeen ei Santtua nähty. Osku seisoi koppinsa katolla kaikessa rauhassa, eikä yrittänytkään pakoon.
Sen kummemmin ei Oskua tarvinnut pitää häkissä. Se käyskenteli ympäri pihaa seuraten mielellään Ilmoa, joka silloin oli kolmivuotias. Yhdessä he tonkivat kukkapenkkejä. Osku oli aina suu auki ja joskus Ilmo syötti sille kourallisen hiekkaa. Pyykkitolpan nenä oli sen mielipaikka ja sieltä se katseli ylväästi yli pihamaan. Mielellään se istui myös käsivarrellani tai olkapäälläni.
Lopulta kuitenkin alkoi Osku tulla hiukan vaivalloiseksi. Varsinkaan naapurit eivät siitä pitäneet ja niinpä isä eräänä aamuna lähtiessään matkoilleen, otti sen autoonsa ja jätti sen tien varrella seisovan aidanseipään nokkaan. Miten Oskun sitten kävi, sitä ei "tarina kerro".

Sivu 24

SANTAKUOPPA KESÄLLÄ

Sivu 25

I. Takaharmaan taistelu

Santakuoppa oli meidän poikien vertaistaan hakeva leikkipaikka. Se sijaitsi lähellä Takaharmaata täsmälleen siinä kohdassa, jossa on nykyisin yhteiskoulu.
Santakuoppa muodostui oikeastaan kahdesta eri kuopasta, joita yhdisti kapea sola. Pohjoinen kuoppa oli korkeammalla kuin eteläinen ”allas”. Altaassa oli aina vettä. Keväisin, kun lumi oli sulanut saattoi sitä olla 1 ½ metriäkin syvimmästä kohdasta mitattuna. Kuitenkaan ei vettä päässyt kertymään enempää, sillä se virtasi silloin pohjoiskuopan lävitse metsään. Altaan reunat olivat pystysuorat, joskus jopa koverat ja itäpuolelta 2 – 1 metriä vedenpinna yläpuolella, kun taas länsipuolella 1 – 0,5 m. Solan kohdalla oli kuopan itäreunalla hieno ”solakieleke”. Sen alta oli koverrettu hiekkaa pois ja näin oli osa kielekkeestä avoimen veden yläpuolella. Kielekkeen keskellä oli kanto, jota käytimme maalina jousiammunnoissamme. Vaikka pohjoinen kuoppa oli korkeammalla kuin eteläinen, oli siinä kuitenkin korkeammat reunat kuin Altaassa. Korkein kohta lienee noin kolme metriä korkea ja olkoon se vaikka ”Iso Jyrkänne”. Kuopan ympärillä oli metsää. Altaan itäreunalla kasvoi sankkaa lepikkoa ja nuorta haapaa. Muilla reunoilla kasvoi kuusia, mutta solan kohdalla oli komeita, hoikkarunkoisia mäntyjä. Muutamat niistä seisovat nyt yhteiskoulun pihalla.
En muista varmasti, miten jouduimme ensi kerran santakuopan kanssa tekemisiin, mutta kerran kuitenkin seisoskelimme sen reunamilla. Oli kevättalvi ja aurinko oli sulatellut kuopan reunamat miltei paljaiksi lumesta. Vesi väreili vapaana jääpeitteestä. Olimme tohkeissamme ja suunnittelimme kuopan ympärille jotain alkuasukaskylän tapaista. Raimo ehdotti, että rakentaisimme paalumajoja veteen kuopan pohjalle. Se oli aika mukava aate, mutta arvelimme, että yksi maja riittäisi. Se saisi toimia varastona, jossa säilyttäisimme aseemme. Ne olivat mielestämme hyvässä turvassa keskellä allasta. Suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut paalumajan osalta koskaan. Aloimme innostuksissamme raivata havumajoille sopivaa paikkaa ja siinä touhussa sitten tulikin hämärä. Seuraavana päivänä oli ensimmäinen innostuksen huuma laimentunut ja päätimme malttaa mielemme siksi, kunnes lumi ehtisi sulaa kunnolla. Aika kului ja eräänä aamuna ei lunta enää ollut lainkaan maassa. Samoihin aikoihin ilmestyi santakuopalle viisi majaa. Minä en ollut tekemässä majaa, mutta niitä oli silti viisi, nimittäin Raimon, Hessun, Jussin, Roopen ja aivan uuden pojan, Markuksen. Hän oli meistä vanhin ja voimakkain ja riisti näin päällikkyyden Raimolta. En ensin tiennytkään, että pojat olivat jo tehneet majansa ja niinpä yllätyin, kun mennessäni santakuopalle löysin sieltä nämä majat. Arvasin heti, että solakielekkeen kohdalla oleva maja oli Raimon, tiesinhän paikankin jo entuudestaan. Se oli kiistatta paras maja. Raimo oli nähnyt paljon vaivaa sitä tehdessään. Ei edes Markuksen maja ollut niin hyvin rakennettu. Päivä oli hyvin kaunis ja lämmin. Makailin Raimon majassa ja mietiskelin. Elämä tuntui mukavalta.
Oleilimme miltei joka päivä majoillamme puuhaten yhtä sun toista. En rakentanut itselleni majaa, eikä veden päälle rakennettua majaakaan muistanut kukaan kaivata. Joskus sytytimme nuotion majojen läheisyyteen ja sekös oli olevinaan jännittävää, sillä tiesimme, että tänne metsään ei saanut tehdä nuotiota. Elämä santakuopalla sujui kuitenkin jotakuinkin rauhallisesti. Uusi päällikkökään ei tuonut muassaan mitään muutoksia touhuihimme.
Eräänä päivänä odotti meitä kuopallamme melkoinen yllätys. Kävelimme rattoisasti rupatellen kohti kuoppaamme ja tultuamme sitä reunustavan metsän laidalle olisi Raimon majan pitänyt näkyä, mutta se oli poissa! Kaikki pysähtyivät kuin naulittuina ja juttelu loppui kuin käskystä. Samassa pojat pinkaisivat juoksuun ja hetkessä he olivat kuopan reunalla. Siihen he pysähtyivät ja minä hölköttelin paikalle välinpitämättömän näköisenä. Näkymä, joka avautui eteemme oli varsin lohduton. Ainoatakaan majaa ei näkynyt kuopan reunamilla. Niiden kohtalon osoittivat kyllin selvästi ne havukasat, jotka kelluivat alhaalla vedessä. Kukaan ei puhunut mitään. Jokainen tuijotti jonnekin, useimmat jonnekin kaukaisuuteen näkemättä silti mitään. Olimme kuin emolinnut, jotka saapuvat rikotun pesänsä luo.
Lopulta rikkoi hiljaisuuden kireä, hampaiden välistä sihahtava ääni:”Kukas tän on tehny?!?” Raimo istahti kannolle ja huokaisi. Pää painuksissa hän siirteli varvulla maassa lojuvia roskia. Häntä harmitti varmaan eniten, sillä hän oli nähnyt eniten vaivaa majan rakentamisessakin. Minua ei koko juttu suuresti liikuttanut, eihän minulla ollut ollut majaakaan, mutta olin hiljaa osoittaakseni myötätuntoa poikia kohtaan. ” Omakotialueelaiset tän on tehny”, huomautti joku uhkaavalla äänellä. Oli selvää, että aloimme pohtia kostoa. Pojat kiristelivät hampaitaan ja uhkasivat tihutyöntekijöitä mitä moninaisimmin kidutuksin ja rääkkäyksin. Hetken kuluttua olivat useimmat jo lämmenneet sen verran, että päätettiin haastaa omakotialuelaiset tappeluun ja maksaa kalanvelat takaisin korkojen kera. Joku ehdotti innoissaan, että tekisimme isot nuijat ja hakkaisimme heidät santakuopan törmältä veteen. Tämä ehdotus kiihotti mieliä, mutta Markus sanoi: ”Ei mitään, nyrkeillä tapellaan.” Tämä ehdotus, tai oikeastaan määräys, hyväksyttiinkin. Tappelupaikaksi sovittiin Takaharmaa ja sodanjulistajana sain minä toimia, koska olin samalla luokalla kuin omakotialuelaisten ”pomot”. Hienoista jännitystä tuntien palailimme sitten kotiin. ”Huomenna kostetaan”. Käsityötunti oli juuri meneillään, kun menin Niemen Pekan luo ja käskin heitä sakkeineen Takaharmaalle, niin nähtäisiin, kuka on kuka. Hän lupasi tullakin, vaikka väittikin, ettei ollut majoja rikkonut.
Sinä päivänä selviydyin nopeasti kotiin koulusta, olin jäänyt virsiläksystä laiskalle ja pelkäsin myöhästyväni koko touhusta. Syöksyin tuulispäänä kotiin ja ennen kuin äiti ehti edes avata suutaan auki jääneistä ovista sun muista, olin paiskannut reppuni nurkkaan hakenut kaapista palan leipää ja syöksynyt ulos. Juoksin Nuoraselle ja suureksi helpotuksekseni pojat olivat vielä Nuorasen pihalla. Joukossa oli yksi uusikin kasvo nim. Ilkka Saarinen eli Ike. Sitten läksimme kohti taistelupaikkaa. Tultuamme santakuopalle, Markus pysähtyi ja sanoi: ”Se jota jänistää saa lähteä takaisin. Nyt on viimeinen tilaisuus.” Kukaan ei vähään aikaan puhunut mitään, mutta sitten Hessu sanoi vakaasti: ”Akka tieltä kääntyköhön.” Matka jatkui ääneti. Astuimme tarkkaan samoihin jälkiin kuin edellä kulkeva Markus. Kun sitten saavuimme Takaharmaalle, ei siellä näkynyt ketään. Samassa kuitenkin joku huusi: ”Tuolla ne ovat!” Ja tosiaan sieltä tuli koko joukko poikia. Tarkemmin sanottuna heitä oli 10. Meitä oli seitsemän, joten olimme lukumääräisesti alakynnessä. He lähestyivät hitaasti ja me katselimme heitä sanattomina. Päämiehenä heillä näkyi olevan Jorma Sirmola. Tappelu ei vielä alkanut, ainoastaan Hurmeen Kari tarttui Ikeä kauluksesta ja painoi hänet puuta vasten. Ike huomasi varmaankin joutuneensa kovempaan seuraan kuin mitä hänen sisarensa kykenivät hänelle tarjoamaan. Hän pillahti itkuun ja läksi juoksujalkaa kotiin. Omakotialuelaisilla oli hauskaa, mutta eivät he käyneet kiinnikään. Päälliköt näyttivät eniten karttavan toisiaan, eivätkä he suostuneet tappelemaan, vaikka huusimme: ”Päälliköt ensin!”, vaan istuivat eräälle kivelle ja käskivät meidän huhkia. Sovittiin, että me hyökkäisimme ensin. Raimo näytti esimerkkiä ja tappelu alkoi, Sirmolan Olli oli minua lähinnä ja hyökkäsin hänen kimppuunsa. Iskin muutaman heilahduslyönnin hänen päähänsä, mutta en saanut tarpeeksi ruutia iskuihin. Sen jälkeen vastustajani kiersikin vain muurahaispesää päästämättä minua lähelleen.
Koko touhusta ei oikein muutenkaan tahtonut tulla mitään, molemmat puolet arastelivat toisiaan sen verran, että tappelu tyrehtyi aina muutaman minuutin kahinan jälkeen. Raimo näytti kuitenkin taas juuri silloin esimerkkiä kun koko taistelu näytti menevän myttyyn. Hän täräytti ensin kovan lyönnin Niemen Pekan silmään ja sitä seurasi humiseva heilahduslyönti palleaan. Vaikeroiden Kyyristyi Niemi haukkoen henkeään. Lopun aikaa hän kykkikin siinä paikoillaan. Sitten Raimo huitaisi erästä isoa poikaa otsaan niin, että siihen tuli kuhmu, mutta kompastui samalla itsekin ja kaatui maahan. Omakotialuelaiset päästivät riemunkiljunnan, mutta Raimo selviytyi onnellisesti pystyyn jälleen. Metelin aikana sain ensimmäisen ja ainoaksi jääneen hyvän lyönnin onnistumaan. Iskin nimittäin Lehdon Seppoa. Tähtäsin nenään, mutta osuin alahuuleen. Poika oli vähällä lentää selälleen, mutta pysyi sentään pystyssä ja luikki pakoon. Jussikin kunnostautui. Hän ajoi kolmea poikaa edellään kauas kalliolta. Meillä oli kyllä vahvempi porukka, mutta järjestelmällisyys puuttui tyystin. Silloin, kun yksi teki hyvää jälkeä, toiset vain katselivat. Joka tapauksessa olimme selvästi antavana puolena, kun taas omakotialuelaiset tyytyivät vastaanottajan rooliin. Pian he luopuivatkin tappelusta melko lailla mukiloituina ja alla päin. Koska he eivät voineet ”sulattaa” tappiotaan haastoivat he nyt meidät käpysotaan. Huomautimme, että oli sovittu nyrkkitappelusta, mutta siitä he viis veisasivat. No niin, meidän oli puolipakko ryhtyä käpysotaan, mutta sattui niin onnettomasti, että paikalla, jossa seisoimme ei ollut yhtään käpyä. Päätimme lähteä pois, sillä mielestämme käpysota oli muutenkin liian lapsellista touhua. Kävelimme kaikessa rauhassa jonkinlaisessa jonossa kohti urheilukenttää. Omakotialuelaiset seurasivat meitä heitellen harvakseen käpyjä jälkeemme. Joskus lensi käpy selkään ja se teki kipeää, mutta emme olleet sitä huomaavinammekaan. Olimme juuri urheilukentän saunan luona ja tallustelimme mäkeä alas kun Markus yhtäkkiä kiljaisi ja ryntäsi Sirmolan Jorman kimppuun. Tämä hämmästyi, mutta kaatoi Markuksen salamannopeasti ja silloin tapahtui kaikkein pahin. Markus alkoi itkeä ja paineli kotiinsa täyttä laukkaa. Se oli jo vähän liikaa. Olimme kärsineet nöyryytyksen, joka sumensi hyvän tappelusuorituksen luoman ilonkin. Hajaannuimme hiljaisina. Nissilän pojat kääntyivät kotiinsa, samoin Roope. Raimo ja minä kävelimme vielä vähän matkaa yhdessä, sitten erosimme mekin, mutta syötyäni lupasin tulla vielä Nuoraselle.
Myöhemmin juttelimmekin sitten pitkään Raimon kanssa tapahtumista. Olimme sitä mieltä, että majojen rikkominen oli nyt kuitattu. Markuksen tapaus olkoon oma häpeänsä, se ei kuulu meille.
Seuraavana päivän koulussa oli Niemen Pekan silmä muurautunut kokonaan umpeen ja Lehdon Sepon alahuuli oli niin turvoksissa, ettei hän voinut kunnolla puhua. Kaverit murjottivat koko päivän ja opettaja ihmetteli, ovatko he tapelleet keskenään.

Sivu 26
Sivu 27
Sivu 28
Sivu 29
Sivu 30
Sivu 31


II. JOUSIAMMUNNAT
Takaharmaalla käydyn taistelun jälkeen emme tehneet enää majoja santakuopalle. Oleilimme siellä kuitenkin edelleen harva se päivä. Kerran pidimme suuret jousiammunnatkin siellä. Maalina oli vanhaan tapaan kanto, joka oli solakielekkeellä. Ammuimme kuopan "vastarannalta" kohti kantoa. Santakuopassa oli silloin vain vähän vettä. Sola oli kuivilla ja vain altaassa oli vettä puolisen metriä. Olin juuri tehnyt koko viinellisen nuolia. Kokeilin silloin rautalankaa perän molemmin puolin ja olin tehnyt melko syvät lovet, jotta lanka pysyisi paikoillaan. Juuri tämä loveus muodostui myöhemmin kohtalokkaaksi.

Sivu 32

Asetuimme siis ampumaan. Ammuin viimeisenä. Muut pojat olivat jo tehtävänsä suorittaneet, kun asetuin ampumapaikalle. Raimo johti tässä vaiheessa. Hän osui kantoon. Jännitin jouseni, minua hermostutti hiukan. Matka kantoon oli n. 30 metriä. Laskin nuolen ensin kannon kohdalle ja nostin sitä sitten sen verran, kuin arvelin sen laskevan matkan aikana. "Laukaisin". Nuoli lähti kauniisti matkaan . Sivusuunta oli oikea, sen näki heti. Sitten nuoli alkoi kaartaa alaspäin ja:"Osui", kiljaisin hetkeä ennen, kuin nuoli törmäsi kantoon. Kannon alapäähän se osui, mutta mitä nyt, näytti aivan siltä kuin nuolesta olisi lentänyt jotain sivulle. Juoksin katsomaan ja voin vain todeta, että perä oli katkennut juuri alimmaisen loven kohdalta. Nuolella ei tehnyt enää mitään, sillä se oli liian lyhyt. Olin vähän hämmentynyt ja suruissani, se oli paras nuoleni.
Seuraavalla kierroksella ampuivat kaikki muut ohi ja niin oli taas minun vuoroni. Jousi jännittyi ja nuoli suhahti matkaan, mutta liian alas. Ohi meni sekin ja taas olin näkevinäni jotain kummallista. Kiiruhdin nuolen luo ja sekin oli poikki samasta kohdasta kuin edellinen. Nyt nousi jo kurkkuun karhea pala, mutta hammasta purren palasin ampumapaikalle. Pojat yrittivät vitseillään lohdutella minua, mutta ei se naurattanut.
Taas ammuttiin kierros ja tuli minun vuoroni. Otin vielä kerran nuolen kotelostani, sovitin sen jänteelle ja sinkautin sen kohti kantoa. Kauniisti se lensi, mutta hipomalla ylitse. Markus meni katsomaan nuoltani ja hetken kuluttua hän huusi: ”Taas poikki”, näyttäen katkennutta nuolta kuopan ylitse. Tämä oli viimeinen pisara. Siitä paikasta läksin kotiin mieli mustana. Kotona paiskasin jouseni eteisen nurkkaan ja sitä seurasi nuolikotelo kovalla kolinalla. Syvennyin muihin harrasteisiin. Yhtäkkiä kuulin ulkoa vislauksen ja näin Jussin ja Raimon pihalla. Menin ulos rappusille ja Raimo sanoi: ”Kummasta kädestä?”. Ymmärtämättä rahtuakaan koetin arvata ja samassa Raimo työnsi käteeni komean nuolen. Jussi teki samoin ja minä seisoin aivan hölmistyneenä osaamatta sanoa kunnolla edes kiitosta. Nieleskelin ja mumisin jotain sekavia. Joku kiitosta tarkoittava äännähdys pääsi kurkustani ja siinä töllistellessäni kääntyivät pojat ja häipyivät illan hämyyn. Seisoin pitkän aikaa rappusilla ja pitelin käsissäni kahta komeaa nuolta pää aivan sekaisin. Lopulta selvisin sen verran, että pamautin oven kiinni. Sinä iltana olin varmaan kulmakunnan onnellisin poika.
Myöhemmin olivat nuolet ahkerassa käytössä, kunnes toinen katkesi ja toinen jäi puuhun. Viimeksi mainitun kohtaloon liittyi myös ikävä sivumaku, sillä tuuli pudotti nuolen puusta, Markus löysi sen, eikä antanut sitä takaisin. Mielestäni se oli ”raukka teko”, sillä Markuksella oli työkaluja, höyliä ym ja raaka-ainetta niin paljon, että hän olisi voinut tehdä vaikka 10 parempaa nuolta joka päivä.

Sivu 33
Sivu 34

ERÄS TARINA

Edellisen kertomuksen aikoina ilmestyi metsän reunaan pieni rimapino. Emme tienneet kenen omaisuutta ne olivat ja sormemme syyhyivät päästä niihin käsiksi, sillä meillä oli kova puute hyvistä nuolipuista. Eräänä päivänä päätimme käyttää oman käden oikeutta ja ottaa kukin yhden riman pinosta. Niin sitten hiivimme pinon suojassa lähemmäs niin, ettei taloista voitu nähdä meitä. Jokainen valitsi riman ja minä tunnetusti ahneena miehenä kaksi. Sitten hiivimme takaisin metsään ja päästyämme puiden suojaan panimme juoksuksi. Painelimme Nuorasen puuhuoneeseen tekemään nuolia. Toisesta rimastani ei tullut mitään, sillä siinä oli oksa pahassa paikassa, mutta toisesta puusta tuli hyvä nuoli.
Samana iltana tuli meille vieraita ja eräs setä halusi katsoa joustani ja nuoltani. Hän sovitti nuolen jänteeseen ja ampui.
Nuoli läksi kuin tykin piipusta ja lensi kauniisti ja kauas. Yhteiskoululle asti! Se matka oli ainakin 100 metriä, mikä oli siihen aikaan hirmuinen matka. Ei monikaan pojista pystyisi ampumaan yhtä kauas. Tämä nuoli oli siis oikea ”loistonuoli”. Samassa havahduin mietteistäni, sillä näin, kuinka nuoli pudottuaan kimposi ikään kuin kaksinkerroin ilmaan ja korviini kantautui heikko räsähdys. ”Voi jos se nyt meni poikki”. Juoksin täyttä ravia yhteiskoululle ja melkein heti löysin nuolen --- kahtena kappaleena!
Se oli tipahtanut kaivon kannelle ja katkennut.
No niin, siinä meni jälleen hyvä nuoli.
Sivu 35

Sivu 36
Sivu 37
Sivu 38
Sivu 39
Sivu 40
Sivu 41
Sivu 42
Sivu 43
Sivu 44
Sivu 45
Sivu 46
Sivu 47
Sivu 48
Sivu 49
Sivu 50
Sivu 51
Sivu 52
Sivu 53
Sivu 54
sivu 55
Sivu 56
Sivu 57
Sivu 58
Sivu 59
Sivu 60
Sivu 61
Sivu 62
Sivu 63
Sivu 64
Sivu 65
Sivu 66
Sivu 67
Sivu 68
Sivu 69
Sivu 70
Sivu 71
Sivu 72
Sivu 73
Sivu 74
Sivu 75
Sivu 76