MUISTOJA OPETTAJISTA




Kuvassa Loimaan Yhteiskoulun opettajia 60-luvun alkupuolelta.



EINO JULIUS VÄNTTINEN, OPETTAJAPERSOONA




Ensi kosketukseni tuohon pitkään ja jo silloin kaljuuntuneeseen opettajapersoonaan tapahtui muistaakseni ensimmäisenä oppikouluvuotenani, tai olisiko ollut jo ennen sitä. Joka tapauksessa järjestettiin silloisen yhteiskoulun tiloissa (nykyinen kaupunginkirjasto) lasten raittiusjuhla. Sen ohjelmista kaikkein jännittävin osa (minulle) oli jonkinlainen parikävely, jossa tytöt ja pojat kävelivät pitkänä, katkeamattomana jonona koulun juhla- ja voimistelusalista pääkäytävää pitkin ja asemanpuoleisessa päädyssä olevia rappusia alas pohjakerrokseen ja sieltä takaisin ahdasta, tunnelia muistuttavaa rappukäytävää pitkin juhlasaliin. Oli sykähdyttävä elämys kulkea ihastuksensa kanssa käsikädessä tuo reitti ja pettymys, jos joku sitten varasi tytön jo ensimmäisen kierroksen jälkeen itselleen, lyömällä sinua vaativasti olkapäälle, että väistäpä pois siitä.

No, tämä ei ollut vielä se mainitsemani kosketus tuohon otsikossa mainittuun opettajahahmoon, vaan se, että näiden juhlien erääksi ohjelmanumeroksi oli vakiintunut käytäntö, että kuunneltiin nauhalta Vänttistä. Käsitin tämän vakiintumisen siitä, että jotkut ylempiluokkalaiset kaverini naureskelivat jo etukäteen tulevasta erikoisuudesta. Nauhalta (jollakin oli jo silloin, 1950-luvun puolivälissä, tällainen, sinänsä varsin harvinainen magnetofoni, iso laatikko, jonka päällä pyöri kaksi melko kookasta nauhakelaa) alkoikin sitten kuulua miehen ääni. Seisoskelin itse sen verran etäällä, että puheesta ei juuri saanut selvää, mutta kaikilla oli ilmiselvästi hauskaa, kun ääni aina välillä kohosi tuimaksi paatokseksi, kuin erään viiksekkään pikkudiktaattorin puheissa ikään. Toverieni ilme kirkastui aina sitä mukaa, kun ääni kohoili ja he myötäilivät puhetta naureskellen: ”Nyt sitä alkaa tulla …” tyyliin, kunnes heidän suureksi ilokseen puhuja suorastaan karjui nauhalle, kuin mitä suurimman kiihkon vallassa. En vielä silloin aavistanut, miten merkityksellisestä miehestä tulisi olemaan minunkin kohdallani kysymys.

Oli kuljettu ohdakkeista opintietä jo hyvän matkaa ja olimme jo kanniskelleet täytetyt huuhkajat ja kriminaalivangin luurangon upouuteen kouluumme, kun viimein astui historianopetukseemme tämä kookas, kovaääninen ja meihin keskenkasvuisiin nähden miltei jättiläinen, ja sotilaallisen ryhdikäs mies. Joku tiesi hänen olleenkin upseerina sodissa, mutta ei se ainakaan minun mielessäni mitään merkinnyt silloin. Sitä elettiin vain elämää tässä ja nyt. Hänen opetusmetodinsa herättivät kuitenkin heti monenlaisia reaktioita, hymyilyä, kummastusta ja kunnioitusta, mitä kehenkin. Ensinnäkin olimme tottuneet siihen, että vastatessa tuli aina nousta seisomaan, mutta tämä, käskevällä äänellä asioitaan esittelevä mies, vaati ehdottomasti, että vastaus annetaan istualtaan. Tämä oli toisille vaikeaa, mutta luokan velmuimmat luulivat sen tarkoittavan samalla muutakin kurittomuutta. Se oli kuitenkin turha luulo. Käskevä ääni, haukankatse ja fyysinen koko taisivat olla takeena sille, etten ainakaan muista juurikaan mitään rauhattomuutta ilmenneen, toisin kuin sellaisten opettajien kohdalla, joiden heikko auktoriteetti havaittiin helposti.
Hyville vastauksille piti taputtaa. Sekin oli jotakin vallan uutta. Vastaukset tuli antaa kuuluvalla äänellä. Joidenkin tyttöjen heikko piipitys ei ollut tälle soturille mieleen, mutta monet pojat lähtivät tähän leikkiin intomielin. Kuuluvasta ja selvästä vastauksesta tuli palkkioksi ylimääräinen taputus. Kreikkalaiset filosofit piti luetella kuin pyssyn suusta sekä etuperin, että takaperin: Sokrates – Platon – Aristoteles – Aristoteles – Platon – Sokrates, muistan ne vieläkin. Jyrisevällä äänellä ja innostuessaan lähes huutamalla tämä mies kertoili meille historian totuuksia.
Taululle kirjoittaessaan hän käytti aina LYHENNYSKIELTÄ ja vaati sitä muiltakin. Niinpä hänen harakanvarpaita muistuttavalla käsialallaan tehtyjä merkintöjä oli sivullisen vaikea ymmärtää.
Vänttinen muutti aikajaksot mummoiksi. Tämä tarkoitti sitä, että hän havainnollisti kylmiä vuosilukuja tällä tavoin, montako mummoa, sukupolvea, tapahtumasta oli kulunut. Hänen mielikysymyksensä oli:
- Montako mummoa on siitä kun Venäjällä lopetettiin maaorjuus? Silloin tuli kuuluvalla äänellä karjaista:
- MUMMUMMUMMUMMUMMO!! (viisi mummoa).

Silloin tällöin tultiin opetuksessa jonkinlaiseen käännekohtaan, josta seurasi tärkeä, kympin kysymys. Itselleni se sattui jo melko varhaisessa vaiheessa, kun puhuttiin Dareijoksesta, Persian suuresta itsevaltiaasta. Vänttinen oli piirtänyt, nelosen piirrostaidoillaan, taululle kyljellään olevan V-kirjaimen ja sen haarojen väliin mykiötä muistuttavan kuvion ja todisteli, että se on Dareijoksen silmä, joita tämä sijoitti valtakuntansa eri osiin, raportoimaan hänelle asioita. Mutta miksi tarvittiin tällaista silmää. Tämä oli kympin kysymys. Sain tilaisuuteni ja selitin jotakin, että ihminen kun on epäluotettava ja sen sellaista, että tarvitaan tarkkailija, joka kertoo… Vänttinen oli hetken vaiti ja karjaisi vastaajan nousemaan ylös (vaikka muuten piti vastata istualtaan). Sitten hän komensi myrskyisät taputukset ja ymmärsin vastanneeni hänen mielensä mukaan tähän kympin kysymykseen.

Kului jonkin aikaa ja saattoipa vuosi ja luokkakin siinä vaihtua. Erään historiantunnin päätteeksi Vänttinen sanoi, että Haapala ja Laakso voivat sitten tunnin loputtua jäädä tänne luokkaan. No, mehän jäimme, vähän kummastellen tosin. Toisten poistuttua katsahti Vänttinen meihin tutkivasti ja sanoi, että te kun olette vastailleet kympin kysymyksiin ja muutenkin kunnostautuneet, olen päättänyt antaa teille kympin historiasta. Lopuksi hän vielä lisäsi ankaran näköisenä:
- Tästä ei sitten pulista!
Poistuimme luokasta hymysuin. Tästä lähin todistuksessani, kuten varmaan Laakson Veikonkin, komeili aina kymppi historiasta niin kauan, kuin Vänttinen meitä opetti. Eikä turhaan, sillä jo senkin takia, etten kehdannut enää olla osaamatta, luin historianläksyt entistäkin tarkemmin ja tulihan Laakson Veikostakin sitten peräti ammattihistorioitsija.
Vaikka Vänttisen opetusmetodeille silloin vähän hymyiltiinkin, näin jälkikäteen arvioituna voi niistä löytää monta psykologisesti oivallista ideaa, joista asioiden tiivistäminen, yksinkertaistaminen, palkitseminen ja kannustaminen, eivät liene vähäisimmät.

Tapasin Vänttisen vielä muutamassa muussakin yhteydessä. Kesällä olin postinjakajan kesälomasijaisena. Piirini oli kuutonen, Loimaan Palloilijoiden, meidän pikkupoikien keskuudessa lähes legendaarisen polttajan, Salosen Rexin piiri. Rexi (Reijo) oli aikanaan ollut merillä ja hänen jutuistaan imin palavan halun lähteä joskus kokeilemaan tätä elämää. Hän varoitteli jo ennakkoon minua, että radan vierustalla, isohkossa puutalossa asuva Vänttinen on sitten tarkka postistaan. Totesinkin sen heti alkuvaiheessa. Posti pantiin ovessa olevasta postiluukusta sisälle ja välttyäkseni pieneltä, aikaa vievältä kiertoliikkeestä pihalle päästäkseni, parkkeerasin polkupyörän aina korkean puuaidan kupeeseen ja loikkasin aidan yli viemään postin. Ovessa luki tutuilla harakanvarpailla ja sangen suurella fonttikoolla, että KOVASTI KOPUTA, ELLEI KELLO SOI. Olin juuri kiipeämässä takaisin pyörälleni, kun Vänttinen tuli ovelle ja pysäytti minut. Hän antoi tiukalla äänellään tarkat ohjeet siitä, miten posti oli toimitettava, miten tavallinen, miten kirjatut ja niin edelleen. En enää muista, pitikö soittaa kelloa vai koputtaa, vai peräti molempia, mutta ymmärsin, että hän halusi tietää täsmälleen, milloin posti saapui, eikä se saanut olla liian paljon myöhässäkään. Vanhasta kunnioituksesta tätä opettajapersoonaa kohtaan (hän ei enää silloin ollut opettajani ja kymppinikin oli tainnut jo todistuksessani laskea normaalitasolle) toimitin postin tarkasti ohjeiden mukaisesti koko kesän ajan. Myöhemmin, tavatessani hänet kadulla, sain tästä toiminnastani kiitosta, joka lämmitti mieltäni.

Toinen tapaamiseni, josta tuli kahden vuoden pituinen suhde, sattui kauppaopistossa. Vänttinen opetti talousmaantiedettä tuntiopettajana. Kauppaopisto sijaitsi silloin rautatieylikäytävän (nykyinen alikäytävä Oskari Heikkilän (entistä) liiketaloa vastapäätä radan toisella puolella). Tärkein asia tässä oppiaineessa näytti olevan opetella käyttämään rautatieaikataulua ja varsinkin sitä, miten rataverkko rakentui ja mitkä paikkakunnat kuuluivat sen piiriin. Erittäin tärkeätä oli hihkaista kuuluvalla äänellä aina Helsinki – Turku yhteyden kohdalla: KAPEARAIDE KARKKILAAN. Varmaankin tämä painotus oli perua armeijan toiminnasta. Siellä ainakin oli luullakseni tärkeätä tietää, mitä kautta materiaali- ja miehistökuljetukset kulloinkin oli joustavimmin saatavissa perille. Tästäkin aineesta sain alusta alkaen todistukseeni kympin.

Vänttinen oli myös elokuvafriikki, varmaan ainoa sen ajan Loimaalla. En ole varma, kertoiko hän itse, vai joku muu, mutta hän kävi katsomassa joka ikisen elokuvan, joka paikkakunnalla esitettiin siihen aikaan. Teattereitahan oli kaksi, Heimolinna ja Bio. Jälkimmäisen Bio-baarista tuli lähes toinen kotini jossakin vaiheessa murrosikää. Muistan hyvin, kuinka hassulta näytti kun Heimolinnassa oli ohjelmassa joku Mikki-Hiiri-elokuva tai vastaava. Lipun ostaneet lapset kerääntyivät ovelle odottamaan sisäänpääsyä suurena, hälisevänä laumana, mutta kaikkein ensimmäisenä seisoi Vänttinen, muuta kansaa kahta vertaa pidempänä. Hän saapui aina riittävän ajoissa päästäkseen itse valitsemalleen paikalle teatterisalissa.
Vänttisen myöhäisemmistä vaiheista minulla ei ole tietoa. Muutin pois paikkakunnalta ja yhteyteni häneen katkesi. Näin, lähes puoli vuosisataa myöhemmin, asiaa muistellessa on kuitenkin kristallinkirkas tosiasia, että muistan hänestä paljon enemmän, kuin monesta muusta opettajastani. Olen aina ollut hyvin kiinnostunut historiasta, jonka luen suurelta osalta juuri Vänttisen ansioksi.


Eino Julius Vänttisen sotilasura

Asiakirjatietojen perusteella tiedetään, että Vänttinen pukeutui sotisopaan ensimmäisen kerran 27.1.1918. Kansalaissodan puhjettua hän siis liittyi Suomen valkoiseen armeijaan, sen Karjalan Ryhmän toisen divisioonan toiseen komppaniaan ryhmänjohtajana. Hän oli tuolloin 20-vuotias. Seuraavan juhannuksen tienoilla (25.6.1918) hänet kuitenkin vapautettiin palveluksesta alaikäisenä.
Vänttinen liittyi armeijaan uudelleen vapaaehtoisena syyskuun alussa 1918. Tällöin hänen palveluspaikakseen tuli Laatokan Jalkaväkirykmentti 6. Kuukauden palveltuaan hänet komennettiin upseerikokelaskurssille Viipuriin (kurssi II). Tämän kurssin käytyään hänet komennettiin joukkueenjohtajaksi Viestirykmenttiin 12.4.1919. Saman vuoden elokuussa kirjattiin hänen varusmiespalveluksensa päättyneen ja hänet nimitettiin saman Viestirykmentin nuoremmaksi upseeriksi vänrikkinä (ylennyspvm. 12.8.1919). Hänet on sitten ylennetty luutnantiksi 16.5.1921 ja vasta tämän jälkeen hän on ollut komennettuna Kadettikoulun kurssille kuunteluoppilaana. Nämä opinnot tapahtuivat vuosina 1922-23.
Tämä erikoinen järjestely kertoo siitä, kuinka Suomen nuorella armeijalla oli vielä pulaa henkilöstöstä ja koulutus ym. asiat olivat murroksen ja muutosten kohteena. Syyskuun alussa 1923 Vänttinen komennettiin nuoremman upseerin virkaan Viestirykmentin ensimmäiseen konekiväärikomppaniaan. Tämän jälkeen hänellä oli viransijaisuuksia mm. komppanianpäällikkönä ja pataljoonankomentajana. Vuonna 1928 hänet komennettiin kapteenikurssille ja sen päätyttyä hänet nimitettiin kapteenin virkaan komppanianpäällikkönä (1. KKK/VR) (T.Pres. 47/28). Vänttisen ura jatkui vuoroin komppanianpäällikkönä ja aliupseerikoulun johtajana ja hänet ylennettiin majuriksi 30.11.1932.
Talvisodan puhjettua Vänttinen komennettiin pataljoonankomentajaksi (Er.P 5) kunniakkaassa Karjalan Kaartin Rykmentissä (KKR). Tällä vakanssilla hän oli koko talvisodan ajan. Välirauhan aikana hän oli mm. rykmentinkomentajana Jalkaväkirykmentti 4:ssä.
Sodan puhjettua uudelleen (ns. jatkosota 1941), komennettiin Vänttinen rykmentinkomentajaksi JR 43:een. Siinä hän toimi koko hyökkäysvaiheen ajan. Sitä ennen hänet oli nimitetty puolustusvoimien everstiluutnantin vakinaiseen virkaan 1.3.1941 (hänet oli ylennetty 29.11.1940). Hyökkäysvaiheen päätyttyä Vänttinen komennettiin koulutustoimiston päälliköksi ja hän toimi sittemmin koulutuskeskuksen päällikkönä ja aliupseerikoulun komentajana.
Kannaksen suurtaisteluihin Vänttinen osallistui 5.7. – 9.8.1944 välisenä ajanjaksona JR 49:n v.a. komentajana rykmentin varsinaisen komentajan, Frans Ragnar Wahlbeckin kaaduttua 4.7.1944.
Tämän jälkeen Vänttinen toimi mm. linnoitussuunnittelu-upseerina, HTK:n (henkilötäydennyskeskus) päällikkönä ja JR I:n aliupseerikoulun johtajana. Kesäkuun alussa hänet määrättiin JR I:n ensimmäisen pataljoonankomentajan virkaan.
Kuukautta myöhemmin hänet on vapautettu palveluksesta puolustusvoimissa täysin palvelleena ja siirretty reserviin.