TARUJEN JURMO, KARU JA KAUKAINEN







Tulimme Jurmoon hyvissä ajoin. Meillä ei ollut vaikeuksia löytää paikkaa uudesta laiturista, jossa oli nyt kunnolliset peräpoijut. Tuntui, että siitä oli jo iäisyys, kun olin ensimmäistä kertaa ollut täällä. Silloin oli kaikki ollut niin uutta, romanttista ja kiehtovaa. Jurmon karuus, ympäröivän meren avaruus ja tarujen luoma hurjuus tuntui silloin niin poikkeavalta kaikesta muusta kokemastani. Olin kokenut voimakkaasti tämän tunteen. Myöhemmin yritin löytää sen saman sisäisen tunnelman aina yhä uudelleen. Toisinaan se oli onnistunut, toisinaan ei. Tällä kertaa halusin siirtää vanhimmalle tyttärellenikin ripauksen tästä tunnelmasta, joka itselläni oli aina kuitenkin jonkinasteisena ollut läsnä.

Satama oli muuttunut. Siitä oli tullut kuin mikä tahansa pursiseuran kotisatama, hyvin varustettu ja turvallinen. Minun oli pakko kertoa matkakumppanilleni, kuinka ennen oli ollut parasta kiinnittää keula aallonmurtajaan, sillä lännenpuoleinen tuuli sai ankkurit irtoamaan, jos se äityisi häijyksi. Vaahtopäät saattoivat iskeä silloin pärskeitään jopa yli aallonmurtajankin. Sellaisen näytelmän keskellä saattoi kokea oman pienuutensa. Nyt oli lähes tyyntä. Jurmon henget olivat hänen ensikäynnilleen suosiollisia.

Kallion laelta avautui näkymä ylitse saaren. Rannatonta merta silmänkantamattomiin, huimaavan korkealla kaareutuva sinitaivas, sen keskellä pieni pala maata, oikeastaan vain jääkauden muovaama soraharju muutaman sileäksi hioutuneen kallionyppylän ympärillä. Kymmenentuhannen vuoden aikajänne, mikä huikea tunne. Jos ummisti silmänsä satamalta ja puolenkymmenen talon muodostamalta kylältä, saattoi kuvitella, ettei juuri mikään ollut muuttunut.

Jurmon rosvot olivat kenties juuri tälle kalliolle, saaren korkeimmalle paikalle, asettaneet nuotionsa. Tulien piti johdattaa purjelaivat väistämättömään ja varmaan tuhoon näillä hirvittävän karikkoisilla vesillä. Yritimme kalliolta laskeutuessamme löytää onkaloita tai koloja, jonne nuo onnettomat varmaankin olivat yrittäneet piiloutua silloin, kun kuninkaan sotajoukko oli tullut puhdistamaan tämän pahamaineisen saaren näistä roistoista. He olivat olleet vakavana vaarana sille rakennelmalle, jonka tunnusmerkkejä olivat jo silloin maailmankauppa, suurvalta-asema, sekä kaikkinainen inhimillinen vallanhimo ja ahneus. Näimme sielujemme silmillä, kuinka heidät raastettiin koloistaan kuin ketut. Kuinka heidät nuijittiin, seivästettiin ja hakattiin hengiltä, kuin elukat. Saatoimme miltei kuulla, kuinka he kiljuivat, hyökkäsivät epätoivoisina vainoojiansa vastaan, mutta turhaan. Heidän veriset päänsä ripustettiin seipäiden neniin varoitukseksi muille. Tuntui aivan siltä, kuin heidän hurjat henkensä olisivat yhä vieläkin olleet läsnä.

Aaltoileva, matalaa kanervaa ja katajapensaita kasvava nummi. Tyyni ja rauhoittava, lämmin ja suojaisa, kuin äidin syli. Varjossa meren viileältä henkäykseltä. Sitä pitkin astellessa tuntui siltä, että luonto halusi kaiken karuuden vastapainoksi tarjota jotakin lempeää niille ihmisille, joiden elämä muuten oli ankaraa, raskasta ja vaarallista. Askelten ääni vaimeni olemattomiin. Hiljaisuuden laakso. Mietiskelimme, millaista näitä polkuja oli kulkea pimeänä syysyönä, kirkkaana talvipäivänä, taikka kevään ensikukkien puhjetessa kukkaan.

Pieni kappeli kivenheiton päässä kylästä. Miksi juuri tässä? Länsituulilta suojassa, mutta itään ja pohjoiseen altis. Ehkäpä paikan valinnan on määrännyt hautaamiselle sopiva maaperä. Muistutus kaiken katoavaisuudesta, mutta samalla lupaus jostakin. Mattsson, Persson, Henriksson, luotsi, luotsi ja talonpoika. Myös kalastajat olivat talonpoikia, gårdsägare. Ympärillä hiljaisuus ja syvä rauha. Heidän leposijalleen ei yltänyt moottoriteiden melu, eikä nykyajan saasteet. Kaukaisuudessa valkoinen purje. Se lipui ääneti pitkin rannatonta ulappaa, kuin yksinäinen sielu.

Kappelin ovi oli lukitsematon. Miten pieni se olikaan, mutta silti niin vaikuttava! Miten hieno taideteos olikaan tuo alttaritaulu, ikkuna ulos merelle! Minusta tuntui, että se oli, ja on yhä tänäkin päivänä, paljon puhuttelevampi, kuin yksikään ihmiskäden maalaus tai kullankimalteinen veistos Kölner Dom´ ssa, Pariisin Notre Dame´ssa, Turun tuomiokirkossa, Helsingin Nikolainkirkossa, tai vaikkapa Ylistaron komiassa kirkossa. Niiden ja tuhansien muiden samanlaisten monumenttien mahtavuus ja pöyhkeilevä prameus tuntui äkkiä merkityksettömältä tämän vaatimattoman, hiljaisen ja nöyrän, mutta syvimpiäkin sopukoitaan myöten aidon temppelin rinnalla. Oli, kuin näiltä sijoilta olisi ollut suora yhteys itse kaikkivaltiaaseen, ilman ainuttakaan kiertotietä tai väliporrasta.

Vanha honka saaren itäosassa. Se oli jo pudottanut useimmat oksansa, muutaman niistäkin, jotka vielä viimeksi olivat olleet ulkonaisesti voimakkaita ja vahvasti kiinni rungossa. Vain muutama vihertävä tupsu sen latvuksessa kertoi, että se oli vielä hengissä. Se oli jo lähellä lopullista määränpäätään, sitä pistettä elämän ikuisessa kiertokulussa, jossa sen oli määrä antaa tilaa muille. Mutta vielä se oli pystyssä ja uhmasi yksin, erakkona aikaansa. Sen ympärillä louhikkoinen pirunpelto. Tästä kaikesta syntyi jälleen kerran se aavemainen lataus. Täällä voi aistia Jurmon kesyttömän hengen yhdessä ajan ja iäisyyden kanssa, jos niin haluaa. Montako ajastaikaa tuo yksinäinen vanhus olikaan jo nähnyt, montako vielä näkevä. Tuskin se sentään on ollut Jurmon rosvojen aikoja todistamassa, vaikka sen hiljainen tarina voikin olla vuosisatojen mittainen. Sen kasvu on ollut hidasta, elämä kituliasta ja kuolema tapahtuu vähitellen ja huomaamatta. Vastapäisen saaren rannalla uiskenteli muutama joutsen, tuonelan joutsenet.

Pohjoisella rantakaistaleella miljardeja kiviä. Ne ovat kaikki hioutuneita, pyöreitä, soikeita, litteitä, vailla yhtäkään särmää. Kun tätä rantaa katseli kaukaa, saattoi erehtyä luulemaan, että se kutsui luokseen. Olit näkevinäsi edessäsi houkuttelevan hienon hiekkarannan. Astuessasi lähemmäksi, lumous haihtui. Rannalla on hankala kävellä, kivet lipsahtelivat jalkojesi alta. Tiesin kokemuksesta, että se on yhtä karu ja koruton, kuin Jurmo kaikkineenkin.

Istahdimme tarkkailemaan auringon laskemista meren syliin. Saatoimme melkein kuvitella, että kurkistimme aikaan, jolloin kaikki syntyi. Aurinko nousi merestä ja laski sinne takaisin, kaikkialla oli hiljaisuus, mittaamaton autius.

Ääneti läksimme viimein astelemaan takaisin kohti satamaa. Vastakohta oli räikeä. Ylellisiä veneitä tiheänä mastomerenä. Pinnallisia katseita, tarkoituksetonta hälinää. Mies pyörätuolissa laiturilla. Hätkähdin ja tulin alakuloiseksi. Jurmon keisari, kulmikas, römeä-ääninen, karkea, mutta samalla ylväs. Juuri samanlainen, kuin se vanha petäjä. Molemmat Jurmon viimeisiä alkuperäisiä.

Vetäydyimme yöpuulle. Ilta oli hämärtynyt. Laskiessani lippua, havaitsin Utön majakan, joka iski silmää, kuin tuttavalle. Tunsin, että olimme saaneet kokea pienen hitusen jostakin suuresta.

________________________________



Nyt, toistakymmentä vuotta myöhemmin, löysin tuon joskus kirjoittamani tekstin Jurmosta. Minusta tuntuu, ettei minulla tänäkään päivänä ole siihen juuri lisättävää, eikä pois otettavaa. Veneestä luopuneina olemme pariinkin otteeseen vuokranneet mökin tästä hienosta saaresta, jonne sielumme on jäänyt harhailemaan. Aino Mattssonista on tämän myötä tullut milteipä hyvä ystävä. Oheiset kuvat ovat vuoden 2007 Jurmon viikoltamme.

Jurmon vanha mänty
Rantavaahtopäitä
Mänty, tumma siluettikuva
Yleismaisema, kanervikkoa, kiviä
Jurmon istutusmetsää
Östenin kalavaja
Rantakivikkoa
Anna halaa mäntyä
Yksinäinen pihlaja kivivallilla
Isot kivet
Kivisärkkää
Pihlaja, taustalla luotoja
Per Mattssonin, Jurmon keisarin, hauta
Nummi
Anna väriloiston keskellä
Östenin satamalahti ja kylän rakennuksia
Museo
Länsikärjen kallioita
Pohjoissivua, kivipaadet ja vaahtopäitä
Aino esittelee sukkia
Vanhan kappelin kivijalka
Kappeli ja hautausmaa
Kappelin alttari-ikkuna
Kappeli sisältä
Tuulimylly
Klasun erä- ja kalamaja Sorgetin luona
Löytyipä pieni "sademetsä"

Östen ja Aino Mattssonin johdattamana kävimme tutustumassa Sandvig Haru-nimiseen pikkusaareen Jurmon eteläpuolella. Täällä Jurmolaiset ennen viettivät viikkojakin syksyisillä pyyntiretkillään. Siksi saarelle on rakennettu majat leiriytymistä varten.

Sandvig Harun satama
Yleiskuvaa saaresta
Majan sisustusta
Östen tutkii majan vieraskirjaa


Lentävä hollantilainen
Ilta-aurinko loppukesällä 2007

Jurmo, rauhan ja hiljaisuuden riitti



Meille, veneettömille merenkulkijoille, on Jurmosta vuosien saatossa tullut eräänlainen pyhiinvaelluspaikka. Kohde, jonne on hyvä mennä pois kaikesta siitä tavanomaisesta, joka meitä muuten ympäröi. Pois melusta, kiireestä ja kaikki ajatukset täyttävästä pakonomaisesta hyörinästä. Sitä voisi sanoa jonkinlaiseksi hiljentymisen ajaksi, puhdistumiseksi tai vaikkapa riitiksi, jonka tuolloin tuolla erikoisella saarella koemme.
Olemme valinneet ajankohdan, jolloin turisteja on vain vähän ja rauha sitäkin kautta suurempi. Silloin yöt ovat jo tummia, mutta meri huokuu lämpöä. Kullankeltaiset sarat huojuvat tuulessa, nummella kukkii kanerva, aallot kohisevat rantakiviä vasten, kuten jo miljoonia vuosia sitten.

Yllämme kaartuva avaruus ja yötaivaan tähtimiljoonien välke, suuri mittaamattomuus ja kaiken olemisen rajallisuus. Siinä ajatuksia, tunnelmia, jotka täällä täyttävät mielen. Pienet, ihmisen kokoiset asiat kasvavat suuriksi ja syrjäyttävät tieltään kaiken sen muun rasittavan kuonan, mikä mieltä askarrutti jossakin siellä muualla.

Se taipuu tuulessa, muttei taitu

Metsänreuna ja auringonnousu

Kanervapelto

Vanhus ja uusi sukupolvi

Elämän kiertokulku

Pirunpelto

Maan ääressä (saaren itäisin kärki)

Yksinäinen pihlajapuu

Iltarusko Huvudskärin takana

Östen

Meri, taivas ja maa - kaikki katoaa

Kallionkoloon kyyristynyt

Lentoon lähtö

Klasun vajalla

Tauko paikalla

Aallokko rantaan lyö...

Kivinen pelto

Alkumeri

Iltarusko kultaa maiseman hiljaisen ...

IURIMA ULTIMA... LÄHINNÄ MERTA



Olimme jääneet koukkuun. Talvella luimme Agneta Anderssonin toimittamaa Jurmon Kylä-kirjaa ja selailimme sen sivuja. Ymmärsimme, että pienen ihmisyhteisön oli selvitäkseen kohdeltava jäseniään tasapuolisesti. Viljelypalstat vaihtoivat omistajaa auringonkierron mukaisessa järjestyksessä ja hyödykkeet jaettiin yhtä suuriin eriin ja arvottiin. Moni asia oli pakon sanelema, mutta niihin kätkeytyi nyky-yhteiskunnallekin tärkeitä perustotuuksia ja ratkaistavia ongelmia.

Loppukesällä 2012 oli Jurmon luonto kokonaan uudessa asussa. Kanervan kukinta oli yltäkylläisen runsasta, loistavaa väri-iloittelua.

Kuljimme tuttuja paikkoja ja tutkimme ennen tutkimattomia. Läntinen maan ääri, ylämaan karja, mittaamaton avaruus ja kaikkea ympäröivä meri. Auringon lasku mereen, aina uusi näytelmä.

Tunsimme olevamme pienenä hiukkasena osa jotakin suurta ja mittaamatonta. Tasapainoa, harmoniaa ja rauhaa kaipaava sielu luonnon suuressa näytelmässä.

Kanerva kukkii

Jääkauden muokkaamat

Saraheinät tuulessa taipuvat
Eloonjäämisen taistelu
Tuulen tuivertama
Moringharun ikikallio

Ylämaan karjaa - vartiosotilas
Katajapensas nummella
Avaruus
Väriloisto
Anna maan ääressä
Mänty ja meri
Vaeltavat pilvilampaat taivaan kultaloistossa
Kotina kallionkolo
Aallonmurtaja
Sää muuttuu
Ville se viekas kettu...
Rauhan tyyssija
Kukkivat kivikossa
Ranta etelään
Kataja
Hyvästit laivan lähtiessä